Joulukalenteri: 4. luukku

Jouluinen tarina
tonttu Karvakorvasta
ja kadonneesta huopatossusta.

Tonttu Karvakorva istui pehmoisen sänkynsä päällä ja raapi karvaista korvaansa. ”Missä minun vasemman jalan lämpöinen tossuni on?” se mietti ja näytti myrtyneeltä. ”Eilen se vielä oli minulla jalassani, mutta entä nyt?” Karvakorva huokaisi. Tontun peti ja paikka olivat tallin vintillä, pienessä nurkassa lämmityksen vieressä. Sen peti oli tehty oljista ja hieman rikkinäisistä peitoista, joita se oli löytänyt. Nurkkaus oli täynnä pieniä kauranjyviä ja porkkananpalasia, joita oli jäänyt pienen tontun iltapalasta.

Pikkuinen tonttu Karvakorva oli jo vanha tonttu, ja ollut kauan pukin palveluksessa asuen tallin vintillä. Sen suurten ja suippojen, pehmoisella karvalla päällystetttyjen korvien peite oli jo harmaantunut, ja sen nenä oli entistä terävämpi. Ryhtikin hieman painui jo, mutta se ei juurikaan haitannut vanhaa, arvokasta tonttua hoitamasta tehtäviään: tallitonttu nimittäin piti huolen, että hevosilla oli tallissa kaikki hyvin ja jutteli niiden kanssa. Se päivisin myös tiiraili pienten ratsastajalapsien toimintaa, ja raportoi siitä itse suoraan joulupukille. ”Minä olen tärkeä tonttu,” Karvakorva mietti ja röyhisti rintaansa, ”niin tärkeä että tossun on löydyttävä!” Tonttu painoi päättäväisenä punaisen, kuluneen myssynsä päähänsä ja lähti salaisia reittejä pitkin talliin.

Oli vasta aikainen aamu, ja talli oli hiljainen. Ikkunoista näkyi nousevan auringon ensimmäiset säteet, jotka heijastuivat kirkkaasta, paksusta lumipeitteestä. Koko paikka kylpi kullankeltaisessa valossa. Karsinoista kuului tyytyväinen rouskutus, kun hevoset nauttivat aamupalastaan. Ihmisiä ei näkynyt, sillä aamutyöntekijät olivat juuri jossain muualla. Eivätkä he tonttua haitanneetkaan, sillä hän oli niin hyvä piiloutumaan, ettei kukaan häntä nähnyt, jos ei hän niin itse halunnut. ”Hyvää huomenta, herra tonttu!” hirnaisi pieni musta poni kimeästi. ”Onpa mukavaa nähdä sinut näin aikaisin aamulla.” Pikku tonttu huokaisi ja katsoi pikkuponia hieman surullisesti. ”Niinpä on, vasta aikainen aamu. Minä en löydä vasemman jalan huopatossuani. Se oli minulla ihan varmasti eilen,” se huokaisi. Musta poni katsoi tonttua huvittuneena: ”Sinullahan on aina jotain hukassa. Eilen etsit paalinarua, ja tänään tossuasi. Varo, ettet huomenna hukkaa päätäsi,” se naurahteli ja jatkoi heinäkasansa tuhoamista. Tonttu jatkoi matkaansa tallin käytävän laitaa pitkin, edelleen hieman myrtyneenä. Joka puolelta kuuluva rouskutus ja vaimeat hyvänhuomenen toivotukset kuitenkin rauhoittivat hänen mieltään: oli velvollisuuksista huolehdittava, vaikka sitten ilman tossua.

Seuraavaksi tonttu Karvakorva meni paikkaan, jossa säilyttettiin heiniä: ei tossua sielläkään. ”Kumma juttu,” se ajatteli kaivellen maahan pudonneita heiniä etsien punaista pilkahdusta, ”täällä kävin eilen viimeiseksi tarkistamassa aamuheinän kosteustasapainolaskelmani. Tossuni on siis jossain muualla.” Tonttu raapi päätään lakkinsa alla. Minne seuraavaksi? Kohta olisi mentävä valvomaan ylhäältä käsin tallin aamutoimia, ja hevosten haavat oli aamulta vielä tarkistamatta. Vasemmalla jalalla oli jo kylmä, sillä sukkakin oli hieman risainen ja kulunut. Huokaisten ja varpaitaan kipristellen tonttu jatkoi matkaansa pienemmän tallin puolelle. Täälläkin hiljaisen rouskutuksen täyttämässä tallissa vallitsi tyytyväinen tunnelma. Oli aikaa syödä ennen päivän ulkoiluja, ja illalla tulisivat taas pienet ja suuret ihmiset ratsastamaan ja oppimaan uusia asioita.

Kerättyään telineestään pudonneen riimun pois käytävältä Karvakorva kiipesi pieneen talliin johtavan oviaukon lähettyvillä olevan karsinan ovelle, ja asettui istumaan rautakaltereiden väliin. Karsinassa asusteleva pieni, valkea ruuna nosti päänsä ja puhalsi lämmintä ilmaa turvastaan kietoen niin tonttusen lämpimään höyryyn. ”Pikku-ukkoko se siinä. Kiva tavata taas,” ponivanhus mutisi ja otti suullisen heinää. ”Juu, minäpä tässä. Oletko sattunut näkemään punaista huopatossuani?” Karvakorva kysyi jännittyneenä. Tämä poni tiesi paljon tallin asioista, sillä se kuunteli kaikki juorut. ”Enpä osaa sanoa, kun en ole nähnyt. Mutta oletko kuullut siitä oudosta jutusta, mikä tapahtui viime yönä? Siitä sinun on otettava kyllä selvää,” ruuna sanoi ja katsoi tonttua uteliaasti. ”Tuosta ovesta lensi viime yönä valkoinen kummitus, kiersi ympäri ja häipyi! Sinun on otettava kyllä selvää siitä, mikä se oli. Kaikki pelästyimme kamalasti.” ”Jaa, ajattelen sitä vähän myöhemmin. Tuskin se mitään vaarallista oli, mutta löydän sille varmasti ihan luonnollisen selityksen,” tonttu vastasi rauhoittavasti tiputtautuessaan alas oven päältä. Hän ehti juuri parahiksi luikahtaa ulko-ovesta ulos kuullessaan, kuinka aamutallin työntekijät saapuivat tallin puolelle.

Maneesin ovelle päästyään tonttu ei ehtinyt ottaa askeltakaan sisälle, kun kuuli takaansa vaimeaa tassutusta. Musta kissa, jolla oli valkoinen rintakehä ja tassuissakin valkoista, hiipi kohti tonttua ja nuolaisi hieman huuliaan. ”Ai. Huomenta sinullekin. Oletpa aikaisin hereillä tänään,” kissaneiti puhui maireasti ja kiersi pienen tontun etupuolelle. Karvakorva perääntyi vaistomaisesti hieman taaksepäin: oli parasta olla varovainen näin ansioituneen tallivahdin seurassa. ”Niin olen. Kunhan kiertelin ympäriinsä, paikkoja katselemassa,” Karvakorva sanoi ohimennen ja yritti hivuttautua kissan ohi. ”Vai paikkoja katselemassa? Etköhän sinä näe niitä tarpeeksi muutenkin, varsinkin kun olet noin pieni ettet juuri muualle pääse kulkemaankaan. Mutta minä tiedän, että olet hukannut jotain,” se sanoi hieman epäystävällisesti astuen tontun eteen ja lähtien kävelemään katsomon laitaa pitkin, häntä ylväästi pystyssä, jättäen pikku tontun hämmentyneenä katsomaan sen perään. ”Hei! Odota! Missä minun tossuni on? Minun jalallani on jo kauhea kylmä...” Karvakorva huusi ja nyyhkäisi hiljaa. Kissa pysähtyi ja katsoi taakseen, ja tarkkasilmäinen pystyi huomaamaan sen katseen lientyneen vähän. ”Etkö todellakaan muista? Viime yönä kävit täällä hallissa ja istuit katsomossa hyvän tovin,” kissa kertoi, ja istahti paikoilleen.”Tossusi putosi jalastasi, kun nousit ylös ja katosit jonnekin.”

Nyt Karvakorva muisti: hänhän oli kävellyt unissaan! Niin oli käynyt viimeksi Korvatunturilla äitimuorin mökissä, mutta viime yön vilkas ja värikäs uni oli kai pakottanut jalatkin taas liikeelle. Ja sieltähän se tossukin löytyikin, katsomon penkkirivien alta. Karvakorva aikoi kiittää kissaa päästyään ylös kuopasta yltä päältä pölyssä, mutta tossu tiukasti nyrkkiin puristettuna. Se oli kuitenkin ehtinyt jo kadota näköpiiristä tontun kavutessa ylös. ”No, ensi kerralla sitten,” se ajatteli, ja työnsi lämpimän töppösen jalkaansa. ”Nyt velvollisuudet kutsuvat!"