Joulukalenteri: 14. luukku

Jouluinen tarina
tonttu Karvakorvasta
ja suuresta kummitusjutusta

Viime tarinassa tallitonttu Karvakorva oli hukannut vasemman jalan töppösensä, ja etsiessään sitä ympäri tallia kuullut huhuja viime yönä tallissa seikkailleesta oudosta, tummasta hahmosta. Edellisen sadun löydät neljännestä luukusta
 

Tonttu Karvakorva istui maneesin laidalla, kun auringon viime säteet jo laskeutuivat ikkunoiden takana, jättäen tumman hallin yön hämärään. Koko paikka oli hiljainen ja autio, vain tallista kuului hevosten tyytyväinen rouskutus niiden nauttiessa iltaruoastaan. Kello oli jo paljon, mutta Karvakorvaa ei nukuttanut. Hän istui ja mietti, mitä pitäisi tehdä sille oudolle, vaalealle aaveelle, joka oli pelotellut hänen tallinsa asukkaita viime yönä. Nyt kun töppönen oli tallella ja päivän askareet hoidettu, oli aika miettiä seuraavaa siirtoa. ”Minun on kai valvottava yöllä ja varmistettava, ettei se tule takaisin. Ja voisihan se olla jännääkin!” se mietti ja päätti sitten asettua pikkutallin puolelle vartioon.

Kiivettyään ullakolle omaan kätköpaikkaansa tonttu etsi käsiinsä pienen öljylampun ja lämpimän huovan. Sitten se sytytti lamppunsa ja kipusi ulos pienestä kolostaan, kavuten salaisia reittejään alas. Uniset hevoset kurkistelivat karsinoistaan, kun pieni tallitonttu kipitti pitkää käytävää luoden lyhdyllään heikon, kultaisen hohteen ympärilleen. Sieltä täältä kuului unista muminaa ja hyvänyöntoivotuksia pienelle tontulle, mutta Karvakorva ei jäänyt rupattelemaan vaan jatkoi matkaansa, aivan pieneen talliin saakka. Siellä se lopulta pysähtyi kuulostelemaan ympäristöään. ”Hei Karvainen korvatonttu!” kuului tontun edestä pimeydestä. Hän valaisi lampullaan ylös, jolloin musta, iloisen ilmeen täyttämä hevosenpää kohosi hänen edessään. ”Mitäs sinä vielä täällä teet, suippokorva? Yleensä sinusta ei tähän aikaan näy nenänpäätäkään,” se hirnahteli ja katsoi pientä tonttua edessään. Karvakorva vilkaisi taakseen ja kuiskasi hevoselle: ”Shh! Se on Suuri Salaisuus. Olen metsästämässä sitä viimeöistä haamua, joka kävi vierailulla. Saanko tulla ruokakuppiisi istumaan?” tonttu supatti alas painuneeseen suureen, mustaan korvaan. ”Tottahan toki,” jättiläinen totesi vakavana ja otti muitta mutkitta kiinni tontun nutun niskasta ja nosti tämän korkealle ylös, vain laskeakseen järkytyksestä puuskuttavan mytyn puhtaaksi nuoltuun ruokakuppiinsa. Tonttu Karvakorva hengitti kiivaasti tasatakseen hengityksensä ja nojasi kupin vihreään laitaan. ”Olisit voinut varoittaa ensin...” se mutisi ja kiipesi suolakivelle istumaan, josta sillä oli esteetön näköala tallin kaikille oville. Sammutettuaan pienen lamppunsa se käpertyi mukavasti vilttiinsä ja jäi hieman unisena, mutta jännityksestä valppaana tuijottamaan eteensä.

Koti- ja tallitontut ovat iloista, mutta alueistaan huolehtivaa kansaa, ja vaaran uhatessa ne puolustivat rauhaa kontolleen uskotuilla mailla. Ja niin Karvakorvakin istui suolakivellään, hieman suuttuneena rauhanrikkojasta, joka myös esti häntä nukkumasta öisin ja pakottaen hänet istuskelemaan tallissa samalla, kun voisi valmistautua jo pian edessä häämöttävään jouluaattoon. Vaikka kotitontutkin ovat mystisiä ja kunnioitettuja, salassa eläviä olentoja, niin se ei oikeuttanut kaikenmaailman kummajaisten, esimerkiksi kummitusten vapaata hiippailua kaikkialla, saati sitten arvoisan Karvakorvan tallissa!

Yö kului, ja kaikkialla vallitsi raukea ja uninen tunnelma. Pientä tonttuakin alkoi nukuttaa, ja sen pää painui alemmas ja alemmas... Tontun mieli täyttyi kauniista kuvista, joissa pehmeät punaisen ja kultaisen sävyt leikittelivät: ja hän oli taas pieni tontunpoikanen salaisessa tonttukylässä äidin ja isän ja kaikkien kymmenien sisarusten kanssa, viettäen iloista joulua pitkän pöydän ääressä. Kinkku ja erilaiset laatikot loivat huumaavaa tuoksuaan ja ilma täyttyi iloisista naurunpurskahduksista. Pieni kuusi seisoi pienen tuvan nurkassa, aivan kuin nauraen ja osallistuen yhteiseen ilonpitoon, aivan yhtä koreana kuin parhaimpiinsa pukeutunut tonttuperhe... Ja Karvakorvan kasvoille nousi hymy, ja kuva vaihtui, kun hän veljiensä ja sisariensa kanssa teki valkeana hohtavasta lumesta suuren suurta ukkoa, jolla oli nauravat kasvot... Ja pakkanen puri heidän poskiaan, ja kaikilla oli hyvin hauskaa. Äititonttu seisoi tuvan portailla ja otti avosylin vastaan hymyilevät, punaposkiset ja lumiset tonttulapset...

Pieni karvakorvainen tonttu heräsi hätkähtäen suuren, mustan turvan töytäisyyn, joka melkein pudotti hänet vahtipaikaltaan. Hieman pökertyneenä ja itseään nukahtamisesta sättien se vilkaisi kiitollisena lempeitä silmiä yläpuolellaan, ja kiinnitti jälleen katseensa takapihalle johtavalle ovelle, josta heidän jahtaamansa kummitus oli viimeeksi tullut. Hetken taas istuttuaan Karvakorva höristi suuria, suippoja korviaan: ulkoa kuului vaimeaa rapinaa! Se suoristi ryhtinsä ja kuulosteli tarkemmin. Ja totta tosiaan: tallin pihalta, aivan ulko-oven vierestä kuului vaimeaa kynsien raapimista. Karvakorva nousi päättäväisenä ylös, napsautti sormiaan ja tuntiessaan hampaiden tarttuvan niskanuttuunsa hän sulki silmänsä ja avasi ne vasta päästyään alas, takaisin tukevalle maankamaralle. Hiipien tallikäytävän laitaa pitkin se saapui laitimmaiselle ulko-ovelle, ja tasoittaen pamppailevan sydämensä tahtia se yritti hengitttää rauhallisesti. Kuullessaan rapinaa uudelleen se puri pienet hampaansa yhteen ja luikahti ulos pienestä raosta oven alalaidassa.

Ulkona valkeassa lumessa häntä odotti kummallinen näky. Ihan pihatien keskellä, ennen kuin polku kääntyi kulman taakse, istui pieni harakka. Se näytti aivan taivaalta pudonneelta , ja sulat sojottaen tuo olento katseli pöllämystyneenä ympärilleen. Pimeässä yössä hiljaa putoileva lumi laskeutui sen päälle peittäen linnun valkoiseen puuteriin. Tonttu Karvakorva katseli sitä hetken, ja  tarinan palaset loksahtelivat kohdalleen tuon suuren mutta hieman säälittävän linnun istuessa tallin pihalla. ”Heipä hei, harakka! Onpas mukava ilta tänään. Tuletko hetkeksi kanssamme rupattelemaan tuonne sisälle lämpimään?” Karvakorva lausui ystävällisesti, samalla hymyillen harakalle. Se katsoi tonttua hieman pelästyneesti, mutta nyökkäsi sitten ja käveli kuuliaisesti pienillä jaloillaan tontun kannoilla sisälle.

Sisällä tallissa ujon näköinen harakka katseli kiinnostuneena mutta edelleen pelokkaana ympärilleen, tuijottaen suuria, uteliaita hevosenkasvoja ympärillään. Ja sitten se puhkesi puhumaan. Ja kyllä sillä juttua riittikin! ”Niin, anteeksi kovin siitä edellisestä vierailustani. Minulla vain oli niin kovin kylmä tuolla ulkona, kraak, ja täällä tunnelma vaikutti niin kotoisalta ja leppoisalta! Käännyin ovella, kraak, vain siksi, että pelästyin noita isoja olentoja, jotka tuolla ovat. Ne olivat niin isoja ja tummia olioita, joten minulta rohkeus petti,” harakka raakkui hieman häpeissään.

”Ne ovat hevosia,” tonttu Karvakorva sanoi ja hymyili ujolle pikkuharakalle. ”Ne eivät ole pelottavia, vaan päinvastoin tosi lempeitä ja mukavia! Mutta pelästyimme hirveästi, kun emme tienneet, olitko haamu vai mikä,” tonttu jatkoi. ”Juu anteeksi, kraak, en tule enää häiritsemään, kraak,” harakka sanoi hieman alakuloisesti raakkuen, painaen siipiään alaspäin. Karvakorva näytti ihmettelevältä. ”Mutta enhän minä sitä tarkoittanut, pieni haamu: saat toki tulla käymään täällä, nyt kun tiedämme ettet ole mikään pelottava, yliluonnollinen olento!” Karvakorva huudahti ja nauroi. ”Eikö niin, hevosystävät?” se kysyi, ja sai vastaukseksi yläpuoleltaan uteliaina heränneiden hevosten hyväksyvän hirnahdusten kuoron. Harakka kohotti hieman päätään ja näytti ilahtuneelta. Se raakkui muiden mukana ja hypähteli ilmaan. ”Voi kiitos, kiitos! Harakka on kovin yksinäinen lintu, mutta nyt olen saanut ystäviä,” se sanoi iloisena ja lennähti sitten ruskean tamman selkään istumaan. Tämä säpsähti hieman teräviä kynsiä, mutta pysyi paikoillaan ja sitävastoin katsoi uteliaana selässään istuvaa, isoa lintua. Harakka asettui mukavasti istumaan ja kertoi: ”Jos haluat, voin tutkia lähiseutua puolestasi, tonttu. Kun et sieltä maankamaralta pääse kuitenkaan lentämään. Itse asiassa aloitin jo, kraak: eräs tuttu harakka näki pari päivää sitten ulkona kummallisen olennon, joka käveli tiellä matkalla tännepäin, mutta kaukana täältä vielä, kraak! Se oli pieni, ihan tonttumainen. Sillä oli sellainen suippohattu myös. Varmaan jotain pelottavaa ja vaarallista, eikö niin?” harakka lopetti ja pöyhisti sulkapeitettään. Tamma, jonka selässä se istui, ravisteli mustaa harjaansa ja tokaisi vain: ”Onneksi asiat eivät aina ole sitä miltä näyttää.Tuokin on varmaan vain jotain tavallista, jolle löytyy ihan luonnollinen selitys!”