Jouluinen
tarina
tonttu Karvakorvasta
ja kadonneesta huopatossusta.
tonttu Karvakorvasta
ja kadonneesta huopatossusta.
Tonttu
Karvakorva istui pehmoisen sänkynsä päällä ja raapi karvaista
korvaansa. ”Missä minun vasemman jalan lämpöinen tossuni on?”
se mietti ja näytti myrtyneeltä. ”Eilen se vielä oli minulla
jalassani, mutta entä nyt?” Karvakorva huokaisi. Tontun peti ja paikka olivat tallin
vintillä, pienessä nurkassa lämmityksen vieressä. Sen peti oli
tehty oljista ja hieman rikkinäisistä peitoista, joita se oli
löytänyt. Nurkkaus oli täynnä pieniä kauranjyviä ja
porkkananpalasia, joita oli jäänyt pienen tontun iltapalasta.
Pikkuinen
tonttu Karvakorva oli jo vanha tonttu, ja ollut kauan pukin
palveluksessa asuen tallin vintillä. Sen suurten ja suippojen,
pehmoisella karvalla päällystetttyjen korvien peite oli jo
harmaantunut, ja sen nenä oli entistä terävämpi. Ryhtikin hieman
painui jo, mutta se ei juurikaan haitannut vanhaa, arvokasta tonttua
hoitamasta tehtäviään: tallitonttu nimittäin piti huolen, että
hevosilla oli tallissa kaikki hyvin ja jutteli niiden kanssa. Se
päivisin myös tiiraili pienten ratsastajalapsien toimintaa, ja
raportoi siitä itse suoraan joulupukille. ”Minä olen tärkeä
tonttu,” Karvakorva mietti ja röyhisti rintaansa, ”niin tärkeä
että tossun on löydyttävä!” Tonttu painoi päättäväisenä
punaisen, kuluneen myssynsä päähänsä ja lähti salaisia reittejä
pitkin talliin.
Oli
vasta aikainen aamu, ja talli oli hiljainen. Ikkunoista näkyi
nousevan auringon ensimmäiset säteet, jotka heijastuivat
kirkkaasta, paksusta lumipeitteestä. Koko paikka kylpi
kullankeltaisessa valossa. Karsinoista kuului tyytyväinen rouskutus,
kun hevoset nauttivat aamupalastaan. Ihmisiä ei näkynyt, sillä
aamutyöntekijät olivat juuri jossain muualla. Eivätkä he tonttua
haitanneetkaan, sillä hän oli niin hyvä piiloutumaan, ettei kukaan
häntä nähnyt, jos ei hän niin itse halunnut. ”Hyvää huomenta,
herra tonttu!” hirnaisi pieni musta poni kimeästi. ”Onpa mukavaa
nähdä sinut näin aikaisin aamulla.” Pikku tonttu huokaisi ja
katsoi pikkuponia hieman surullisesti. ”Niinpä on, vasta aikainen
aamu. Minä en löydä vasemman jalan huopatossuani. Se oli minulla
ihan varmasti eilen,” se huokaisi. Musta poni katsoi tonttua
huvittuneena: ”Sinullahan on aina jotain hukassa. Eilen etsit
paalinarua, ja tänään tossuasi. Varo, ettet huomenna hukkaa
päätäsi,” se naurahteli ja jatkoi heinäkasansa tuhoamista.
Tonttu jatkoi matkaansa tallin käytävän laitaa pitkin, edelleen
hieman myrtyneenä. Joka puolelta kuuluva rouskutus ja vaimeat
hyvänhuomenen toivotukset kuitenkin rauhoittivat hänen mieltään:
oli velvollisuuksista huolehdittava, vaikka sitten ilman tossua.
Seuraavaksi
tonttu Karvakorva meni paikkaan, jossa säilyttettiin heiniä: ei
tossua sielläkään. ”Kumma juttu,” se ajatteli kaivellen maahan
pudonneita heiniä etsien punaista pilkahdusta, ”täällä kävin
eilen viimeiseksi tarkistamassa aamuheinän
kosteustasapainolaskelmani. Tossuni on siis jossain muualla.”
Tonttu raapi päätään lakkinsa alla. Minne seuraavaksi? Kohta
olisi mentävä valvomaan ylhäältä käsin tallin aamutoimia, ja
hevosten haavat oli aamulta vielä tarkistamatta. Vasemmalla jalalla
oli jo kylmä, sillä sukkakin oli hieman risainen ja kulunut.
Huokaisten ja varpaitaan kipristellen tonttu jatkoi matkaansa
pienemmän tallin puolelle. Täälläkin hiljaisen rouskutuksen
täyttämässä tallissa vallitsi tyytyväinen tunnelma. Oli aikaa
syödä ennen päivän ulkoiluja, ja illalla tulisivat taas pienet ja
suuret ihmiset ratsastamaan ja oppimaan uusia asioita.
Kerättyään
telineestään pudonneen riimun pois käytävältä Karvakorva
kiipesi pieneen talliin johtavan oviaukon lähettyvillä olevan
karsinan ovelle, ja asettui istumaan rautakaltereiden väliin.
Karsinassa asusteleva pieni, valkea ruuna nosti päänsä ja puhalsi
lämmintä ilmaa turvastaan kietoen niin tonttusen lämpimään
höyryyn. ”Pikku-ukkoko se siinä. Kiva tavata taas,” ponivanhus
mutisi ja otti suullisen heinää. ”Juu, minäpä tässä. Oletko
sattunut näkemään punaista huopatossuani?” Karvakorva kysyi
jännittyneenä. Tämä poni tiesi paljon tallin asioista, sillä se
kuunteli kaikki juorut. ”Enpä osaa sanoa, kun en ole nähnyt.
Mutta oletko kuullut siitä oudosta jutusta, mikä tapahtui viime
yönä? Siitä sinun on otettava kyllä selvää,” ruuna sanoi ja
katsoi tonttua uteliaasti. ”Tuosta ovesta lensi viime yönä
valkoinen kummitus, kiersi ympäri ja häipyi! Sinun on otettava
kyllä selvää siitä, mikä se oli. Kaikki pelästyimme kamalasti.”
”Jaa, ajattelen sitä vähän myöhemmin. Tuskin se mitään
vaarallista oli, mutta löydän sille varmasti ihan luonnollisen
selityksen,” tonttu vastasi rauhoittavasti tiputtautuessaan alas
oven päältä. Hän ehti juuri parahiksi luikahtaa ulko-ovesta ulos
kuullessaan, kuinka aamutallin työntekijät saapuivat tallin
puolelle.
Maneesin
ovelle päästyään tonttu ei ehtinyt ottaa askeltakaan sisälle,
kun kuuli takaansa vaimeaa tassutusta. Musta kissa, jolla oli
valkoinen rintakehä ja tassuissakin valkoista, hiipi kohti tonttua
ja nuolaisi hieman huuliaan. ”Ai. Huomenta sinullekin. Oletpa
aikaisin hereillä tänään,” kissaneiti puhui maireasti ja kiersi
pienen tontun etupuolelle. Karvakorva perääntyi vaistomaisesti
hieman taaksepäin: oli parasta olla varovainen näin ansioituneen
tallivahdin seurassa. ”Niin olen. Kunhan kiertelin ympäriinsä,
paikkoja katselemassa,” Karvakorva sanoi ohimennen ja yritti
hivuttautua kissan ohi. ”Vai paikkoja katselemassa? Etköhän sinä
näe niitä tarpeeksi muutenkin, varsinkin kun olet noin pieni ettet
juuri muualle pääse kulkemaankaan. Mutta minä tiedän, että olet
hukannut jotain,” se sanoi hieman epäystävällisesti astuen
tontun eteen ja lähtien kävelemään katsomon laitaa pitkin, häntä
ylväästi pystyssä, jättäen pikku tontun hämmentyneenä
katsomaan sen perään. ”Hei! Odota! Missä minun tossuni on? Minun
jalallani on jo kauhea kylmä...” Karvakorva huusi ja nyyhkäisi
hiljaa. Kissa pysähtyi ja katsoi taakseen, ja tarkkasilmäinen
pystyi huomaamaan sen katseen lientyneen vähän. ”Etkö
todellakaan muista? Viime yönä kävit täällä hallissa ja istuit
katsomossa hyvän tovin,” kissa kertoi, ja istahti
paikoilleen.”Tossusi putosi jalastasi, kun nousit ylös ja katosit
jonnekin.”
Nyt
Karvakorva muisti: hänhän oli kävellyt unissaan! Niin oli käynyt
viimeksi Korvatunturilla äitimuorin mökissä, mutta viime yön vilkas ja
värikäs uni oli kai pakottanut jalatkin taas liikeelle. Ja
sieltähän se tossukin löytyikin, katsomon penkkirivien alta.
Karvakorva aikoi kiittää kissaa päästyään ylös kuopasta yltä
päältä pölyssä, mutta tossu tiukasti nyrkkiin puristettuna. Se
oli kuitenkin ehtinyt jo kadota näköpiiristä tontun kavutessa
ylös. ”No, ensi
kerralla sitten,” se ajatteli, ja työnsi lämpimän töppösen
jalkaansa. ”Nyt velvollisuudet kutsuvat!"
Aivan mahtava postaus ja tää joulukalenteri on aivan mahtava, rakastan<3! Hienosti kirjoitettu
VastaaPoistakiva postaus! Ja IHANA banneri! Koska siin on mun lempi poni eli Ferrari<3
VastaaPoistaT: jadenponeilua.blogspot.fi