maanantai 23. joulukuuta 2013

Joulukalenteri: 23. luukku





Jouluinen tarina
tonttu Karvakorvasta
ja itämaan serkusta.

Edellisissä tarinoissa tonttu Karvakorva on selvittänyt tallia vaivanneen, oudon kummituksen arvoituksen ja saanut lisää ystäviä. Kadonnut vasemman jalan tossu löytyi pian katoamisensa jälkeen, ja mysteerinen kummitus paljastui hieman ujoksi harakaksi. Nyt jouluun on enää hetki aikaa, ja tallitonttua vaivaa joulukiire. Edelliset joulusadut löydät luukuista neljä ja neljätoista.

Huhhuh,” ajatteli tonttu Karvakorva lysähtäessään istumaan sängylleen tallin vintin kulmassa. ”Onpahan ollut rankkaa, kun on ollut niin paljon asioita joista pitää vielä huolehtia ennen joulua.” Oli ilta, ja tallin vintillä oli aivan pimeää. Pian kelmeä kuu valaisisi valkoista lunta pihamaalla ja työntäisi vaaleaa valoaan myös Karvakorvan pesään vintin nurkkaan. Vanha tonttu oli kävellyt ympäri tallia koko päivän ja oli hyvin väsynyt kaikesta salaisesta joulupuuhasta, mitä se aina joulun alla teki, kenenkään tietämättä. Karvakorva lysähti sängylleen ja nukahti heti syvän, unettomaan uneen.

Karvakorva heräsi jomottavaan päänsärkyyn, kun aamuaurinko paistoi aikaisin hänen silmäänsä. ”Piti nyt tämäkin vielä tänään...” se ärisi ja vääntäytyi ylös sängystään. Tämäkin päivä oli jaksettava, sillä tekemistä oli paljon. Olihan jouluaatto jo huomenna! Mutta jokin häiritsi tontun syviä mietteitä, jolloin tonttu höristi suuria korviaan: ulkoa, hänen tallinsa pihamaalta kuului... huilun soittoa. Mitä ihmettä? Tästä oli otettava selvää! Karvakorva kiirehti salaisia reittejään alas ja suuntasi takapihalta kuuluvaa ääntä kohti, hiipien ja varovasti. Kuka on tullut hänen pihalleen soittelemaan?

Ja siellä, hieman syrjässä suurten lumikasojen takana seisoi silmät umessa soittaen mitä eriskummallisin tonttu pieni, puinen huilu huulillaan. Sen iho oli kahvipavun värinen ja musta, sillä oli yllään violetti nuttu kultaisin koristein ja päässään punainen lakki. Se oli vielä kovin nuori tonttu, jonka parta ei ollut kasvanut kuin juuri leuan alapuolelle. Jaloissaan sillä oli ruskea säkki, joka oli pölyyntynyt matkan jäljiltä. Ja yhä se soitti vain.

Tonttu Karvakorva seisoi hetken hölmistyneenä kuunnellen huilun outoja säveliä, jotka särkivät hieman hänen kivistävää päätään. Lopulta, hetken kuunneltuaan vanhempi tallitonttu astui askeleen eteen ja työnsi sormensa huilun päähän niin että sen ääni vaimeni samantien ja vieras tonttu avasi silmänsä hölmistyneenä. Karvakorva veti kulmansa kurttuun ja veti kummallisen soittimen vieraan kädestä, itsekin vielä hölmistyneenä oudosta vieraasta. ”Shh! Etkö sinä ymmärrä että tuo kuuluu myös ihmisten korviin, he voivat löytää meidät! Kyllä kaikkien pitäisi tuntea Sääntökirjan artikla numero yksi, ´älä koskaan paljasta itseäsi ihmisille...´Onko sinulla yhtään järkeä päässä? Ja kuka oikein olet, saanen kysyä, kun olet tunkeutunut luvatta toisen tontun alueelle?” Karvakorva paasasi ja tuijotti edelleen outoa ilmestystä takapihallaan. Se näytti hetken pelästyneeltä, mutta vanhan tontun lopetettua se Karvakorvan ihmetykseksi polvistui hänen eteensä ja suuteli tämän likaista töppöstä. ”Hyvä herra tonttu, minä olen Kaleem, sisaresi Takkutukan pojan serkunpojan sisarenpojantytär. Tai jotain sellaista. Minut lähetettiin tänne oppimaan tonttuna oloa. Tulen kaukaa etelästä, sieltä missä on hyvin hyvin kuuma ja paljon hiekkaa ja aurinko. Minä olen Kaleem, se-joka-puhuu-paljon. Ja sinä olet Qadir, vanha tonttu. Näin ainakin luulen. Äitini laittoi kirjeen mukaani, tässä ole hyvä. Minne voin jättää tavarani?” Näin Kaleem esittäytyi ja hymyili samalla. ”Ja anteeksi että soitin huilullani. En muuten tiennyt miten löydän teidät. Huilullani kutsuin teidät luokseni.” Karvakorva oli nyt entistä hölmistyneempi, mutta sopersi kuitenkin. ”Hmm siis mitä? Olette Takkutukan sukulaisia? No, mukava kuulla. Olinkin tässä juuri menossa valvomaan aamutallitoimia. Tai siis heräsin juuri,” Karvakorva sanoi ja käätyi kannoillaan kävelläkseen takaisin sisälle lämpimään talliin, samalla mutisten kuitenkin hiljaa itsekseen: ”Olisi kyllä ollut mukava kuulla tällaisesta vierailusta etukäteen...” Se kuitenkin johdatteli vieraansa omaan pesäänsä ullakolla.Ei hän kai muutakaan voinut?

Tumma, itämainen vieras oli tosiaan Karvakorvan sisaren kaukainen sukulainen, joka oli lähetetty asuinpaikastaan kaukaa etelästä oppimaan pohjoisen tavoille. Karvakorva ei kyllä ollenkaan ihmetellyt miksi juuri tämä tonttu oli lähetetty kauas pois, sillä nuori tonttu oli jo saanut sen pään pyörälle puhumalla koko ajan, ihmetellen kaikkea näkemäänsä ja kysellen kymmeniä kysymyksiä, joihin ei varmaankaan olettanut saavansa vastausta. Joko nimi on enne tai tontun nimi oli annettu tälle myöhemmin, kuinka vain, mutta nimi istui kuin pyöreä nenä tuon hymyilevän, mustatukkaisen tontun kasvoille.

Kaleemin asetettua itselleen pehmoisen paikan tonttu Karvakorvan pesän laidalle, lämpimään kohtaan patterien viereen, he lähtivät hoitamaan tonttujen päivittäisiä askareita, Karvakorvan kivutessa edellä ja nuoren tontun kipittäessä tämän perässä, suu edelleen jauhaen ainaista puhettaan. Päivä oli jo pitkällä heidän päästessään vihdoin tositoimiin, ja oli vain hetki siihen, kun ensimmäiset ratsastajat ja ahkerat hoitajat astuisivat talliin, herättäen sen henkiin. Kaleem henkäisi syvään, kun astui sisälle hiljaiseen talliin: tonttu jopa hiljeni hetkeksi. ”Vau! En ole koskaan nähnyt näin hienoa tallia. Meillä kotona tehdään asiat ihan eri tavalla. Ne hevoset juoksevat vapaana pitkin aavikkoa, ja kuullessaan isäntänsä kutsun ne tulevat takaisin. Meidän hevosemme ovat jänteviä ja siroja ja kauniita katsella, ja niillä on tulta silmissään ja kipinöitä kavioissaan. Karvakin kiiltää yhdessä polttavan auringon kanssa. Voi, näkisitpä ne vielä joskus, Qadir!” nuori tonttu huokaili ja katsoi arvioivasti tukevia poneja ja vahvoja hevosia, jotka katsoivat tuota outoa ilmestystä arvioivasti. ”Onpa kohtelias tonttu. Menköön takaisin sinne mistä tuli, kuulkaas,” virkkoi eräs tummanruskea poni oven vierestä. ”Niin, se ei ole kovin kohtelias. Mutta se ei tiedä vielä mihin me pystytään...” jatkoi eräs toinen poni käytävän toiselta puolelta, ja talli täyttyi huvittuneista hirnahduksista. Kaleem näytti hetken loukkaantuneelta, ja seurasi kiusaantuneena Karvakorvaa pitkin käytävää. Se muisti ponien sanat ja piti suunsa kiinni, katsellen vain oviaukolta, kun Karvakorva puhdisti ja paransi äreänoloisen, suuren ponin haavaa. ”Eivät ne tarkoita pahaa,” Karvakorva sanoi lempeästi pienelle tontulle. ”Ne vain vähän kiusoittelevat. Kyllä näistäkin poneista kujeita ja jekkuja löytyy, vaikka niiden kaviot eivät lyökään tulta!”

”Miksi sinä sanoitkaan minua aiemmin,” tonttu Karvakorva kysyi Kaleemilta heidän istuessaan heinävarastossa. Vanhempi tonttu tutki muistiinpanojaan iltaheinän ravintoarvolaskelmista silmälasit valuneena nenälle ja otsa miettivässä rypyssä. Tontu päänsärkykin oli hellittänyt päivän mittaan, ja se oli jo paljon paremmalla tuulella. Kaleem makasi suuren heinäkasan päällä, violettisamettiset housut yltä päältä heinäpölyssä ja hiuksissakin heinänpätkiä. Se ei kuitenkaan tuntunut haittaavan innokasta tonttua, joka katsoi alapuolellaan uurastavaa vanhusta uteliaasti. ”Ai Qadir? Se on arabiaa ja tarkoittaa: joku joka on vahva, voimakas, kokenut. Niin kuin paljon nähnyt aurinko, joka päivän päätteeksi laskee levolle horisontin taa ja kultaa maailman kaikella sillä valolla ja tiedolla, jonka on kerännyt pitkällä matkallaan taivaan halki, kuitenkaan ilkurisesti paljastamatta kaikkea itsestään. Sinä olet sellainen, niin kuin ilta-aurinko,” Kaleem sanoi vakavana Karvakorvalle, joka nyt kuunteli tarkkaavaisemmin. ”Äiti sanoi niin. Hän sanoi myös, että minun on parempi olla täällä kuin siellä sotkemassa asioita niin pahasti. Ja ehkä hän oli oikeassa. Minulla on tapana saada aikaan kaaosta ja sotkua.” Nuori tonttu kävi hieman surumieliseksi, ja painoi päänsä heiniin. Karvakorva katsoi pientä myttyä täynnä myötätuntoa, eikä virkkonut sanaakaan.

Se päivä oli täynnä touhua ja vilskettä! Karvakorva juoksenteli pitkin tallia hoidellen monenmonituisia asioitaan, apurinsa kiiruhtaessa tämän kintereillä, selvästikin äimistyneenä kaikesta tohinasta. Iltapäivällä rauhaisan tallin täyttivät suuret ja pienet ratsastajat ja ahkerat hoitajat, ja kaikkien suusta kuuluva heleä nauru ja riemu peittivät alleen jouluisen musiikin, joka kaikui suuressa hallissa ja sai kaikki hyvälle mielelle. Myöhään illalla, kun viimeinen tunti oli loppumassa ja tunnin hevoset kävelivät rauhaisasti ikuista uraansa, tyytyväisyydestä päristen, pienet tallitontut istuivat ilmastointiputkien päällä ja katselivat alas hämyiseen halliin. Joulumusiikki oli vaiennut, ja tonttujen seurana olivat vain pienet varpuset, jotka lentelivät isossa tilassa, kiirehtien nekin levolle. Musta kissa katsoi heitä kiiluvin silmin suurien masiinoiden päältä, ja kohdatessaan Karvakorvan katseen se heilautti mustaa häntäänsä tervehdykseksi, räpytellen raukeasti silmäluomiaan. ”Hyvää joulua sinullekin,” Karvakorva mutisi ja hymyili heikosti. Jouluun oli vain silmänräpäys, ja lopultakin, kaiken kiireen jälkeen, oli hetki aikaa hengähtää. Hevosille he olivat urakalla kantaneet pihalta kuusenoksia joulutervehdykseksi. Henkilökunnan pöydälle oli kummallisesti ilmestynyt korillinen vastaleivottuja pipareita. Koristeita oli kaikkialla tallissa. Mutta kaikki tämä oli vain kulissia ja ylimääräistä, sillä kaikkein tärkeintä työtä ei voinut kukaan silmillänsä nähdä: joulumieli, sen rauha ja ilo ja ystävyys, oli syttynyt tallin asukkaiden, vieraiden ja ystävien mieleen. Tontut käänsivät katseensa ja hymyilivät toisilleen. Oli aika rauhoittua huomista varten.

Lämmintä ja rauhaisaa joulua kaikille, isoille ja pienille.

6 kommenttia:

  1. Anna, nää on aivan ihania tarinoita <3

    VastaaPoista
  2. Aivan samaa mieltä! Ootko harkinnut kirjailian uraa? Nämä on ihan mahtavia ja sulla on tosi hyvä mielikuvitus!

    VastaaPoista
  3. Samaa mieltä edellisten kanssa, ihan huippuja, jatka kirjoittamista :)

    VastaaPoista
  4. Nää tarinat on niin ihania!!!!!!!!!!!

    VastaaPoista
  5. Tosi hyviä tarinoita! :)

    VastaaPoista
  6. Kiitos kaikille :-) <3 ja hyvää joulua!

    VastaaPoista