Joulukalenteri: 9. luukku

 

 

 

 

 

 

 

Sata ja yksi kesäistä tallitarinaa

Kesällä tallin ollessa kiinni ja hevosten lomaillessa ehtii sattua ja tapahtua kaikenlaista. Pääsemme nyt hetkeksi palaamaan lämpimiin kesäpäiviin ja muistelemaan muutamia kommelluksia.

(c) Titta

 Hevoset lomailivat kolme viikkoa, ja suurin osa niistä vietti sen kotimaisemissa. Olimme Jatan kanssa palvelemassa lomailevia nelijalkaisia ystäviämme ja päiviin mahtui yhtä sun toista. Hevoset viettivät päivät laitumella ja yöt tallissa ja ihmiskontaktit rajoittuivat taluttamiseen tallin ja laitumen välillä. Sitä taluttamista riittikin, vaikka kilteimpiä hevosista pystyttiin taluttamaan kaksi kerralla. Hevoset olivat kuitenkin lomafiiliksissä, mikä toisinaan aiheutti hupaisia seurauksia, joista voitte lukea alta. Tarinat eivät valitettavasti ole kronologisessa järjestyksessä, joten laitumien paikat vaihtelevat epäloogisesti.

Sadetta pitämässä
Hevosilta piti tietysti tarkistaa vedet laitumilta useamman kerran päivässä. Eräällä tällaisella tarkistusmatkalla kesäinen rankkasadekuuro yllätti minut ruunien laitumella, joka silloin sijaitsi yläkentän vieressä. Keskellä laidunta kasvaa valtava paju, jonka alle juoksin sadetta suojaan. Hetken päästä havahduin vierestä kuuluvaan pörinään, kun hevoset ilmeisesti aikoivat kulkea vierestäni mennyttä polkua pitkin ja kärjessä kulkenut Antti säikähti minua. Hetken aikaa juteltuani ruunat yksi kerrallaan uskalsivat juosta ohitseni, Anttia lukuunottamatta. Sen mielestä oli hyvin epäilyttävää pitää sadetta pajun alla.

Puskassa asui mörkö (c) Titta

Kun ruoho oli vihreämpää aidan toisella puolella
Hevosten piti kulkea kyseisen rinteen valloittaneen pajun ohi päästäkseen laitumen yläosaan. Ne eivät kuitenkaan viihtyneet siellä kovin hyvin ja alarinne oli nopeasti syöty tyhjäksi. Eräänä kauniina päivänä ylärinteen ruoka ei enää riittänyt viihdyttämään ruunia. Olimme satulahuoneessa minä, Pirita ja silloin tallilla ollut harjoittelija Jenna. Yhtäkkiä Jenna huudahti, että pihalla on hevosia irti. Näin jo mielessäni hevostammojen kymmenpäisen lauman laukkaamassa pihassa ja juoksin ulos pysähtyen vain nappaamaan ensimmäiset näkemäni riimunnarut. Pirita ja Jenna juoksivat perässä. Ulkona tajusin, että tilanne oli huomattavasti rauhallisempi, kun kuusi ruunaa seisoi parkkipaikan vieressä syömässä tai tutustumassa parkkiksen vieressä laitumella olleisiin Ginaan ja Lakontaan. Nappasin ensimmäisenä kiinni Simon ja Lassin, joiden tiesin antavan kiinni, samalla kun Piritan onnistui pyydystää Antti ja Pete. Gera ja Silver eivät olleet yhtä valmiita luopumaan vapaudestaan. Onneksi Jatta oli nähnyt yläkerrasta meidän juoksevan maneesin läpi ja tajunnut jonkin olevan pielessä. Kun Jatta saapui pihalle, eivät kaksi viimeistäkään sankaria enää jaksaneet laittaa vastaan. Lähdimme viemään hevosia takaisin yläkentälle, mutta jo kentän portin kohdalla tuli vastaan ensimmäiset sähkölangat. Tarhan aita oli kulkenut yläkentän viereisen tien laitaa, mutta nyt se oli koko matkalta maassa. Palautimme sitten villikot alakentälle pohtimaan tekemisiään.

Tällä kertaa luvallisesti laitumella. (c) Titta

Kun sähkölangassa kulkikin sähkö
Gina sai juhannuksena laitumella ikävän potkun, jonka seurauksena siltä hoidettiin takareidestä koko kesä isoa nestekertymää. Koska laitumella liikkuminen ei edistänyt vamman paranemista, piti Gina pitää yksin tarhassa. Kolmannen päivän jälkeen aloin sääliä Ginaa ja rakensin sille oman sairaslaitumen tammojen talvitarhan ja rinnelaitumen väliin, siihen kun tarvitsi vain vetää muutama nauha poikittain. Samalla rakensin viereen laitumen Lakontalle, joka ei vielä siihen aikaan ollut laumassa. Gina pysyi tällä läntillään hyvin, aluksi. Kun ruoka alkoi loppua, se kurotteli sitä lisää lankojen välistä ja taisi samalla huomata, ettei aidassa kiertänyt sähkö. Niinpä löysin sen eräänä päivänä Lakontan laitumen puolelta. Tämän jälkeen kävimme Jatan kanssa aitaamassa Ginalle vähän isomman alueen ja laitoimme aidan niin, että siihen sai sähkön. Sen jälkeen Gina pääsi takaisin laitumelle, uusin sähköpaimen täydellä teholla kiinni aidassa. Ei mennyt pitkääkään, kun näin vesiä tarhoihin viedessäni Ginan ottavan oikein napakan iskun aidasta. Ensimmäinen kerta ei edes riittänyt, vaan saman reissun aikana Gina ehti ottaa aitaan toisenkin kontaktin. Sen jälkeen se onneksi uskoi, että tästä aidasta ei kannata mennä läpi. Oli tärkeää saada viesti perille, koska muuten Ginaa ei olisi voinut enää laittaa sähköaidalliselle laitumelle. Oli tästä se hyöty, että totesimme, etteivät Gina ja Lakonta selvästikään välitä toisistaan ja uskalsimme laittaa ne samalle laitumelle muutaman päivän päästä, kun siirsimme ne tilavammalle laitumelle etupihalle.

Gina löytyi Lakontan laitumelta. (c) Titta

Naamioitumisen mestari
Ruunista kotona oli kuusi hevosta, kuten ylempää saattoi päätellä. Näistä eniten ongelmia eivät suinkaan aiheuttaneet nuorimmat Gera ja Silver tai arka Antti, vaan luottohevosemme Pete. Se onnistui milloin solmimaan itsensä tarhan portilla toiseen hevoseen, milloin kävelemään joko minun tai Jatan yli saadessaan ihmeellisen kohtauksen ötököistä. Tähänkin tarinaan lienevät perimmäisenä syynä ötökät, jotka Peteä ahdistavat. Pete tuotiin aina viimeisten joukossa sisään, mistä se ei oikein tykännyt. Jo edellisenä päivänä se oli yrittänyt livahtaa ulos portista samalla, kun Simo ja Lassi olivat tulossa. Jattaa lainatakseni se oli hionut suunnitelman loppuun yön aikana ja seuraavana päivänä se yritti uudestaan. Täysin samanlaisessa tilanteessa olin ottamassa Simoa ja Lassia ulos portista, kun Pete livahti Simon takana ulos. Jatta oli paremmassa kulmassa ja pääsi todistamaan juonen onnistumista. Ei siinä muuta kuin Pete takaisin laitumelle ja uusi yritys. Pete ei kuitenkaan halunnut luovuttaa ja tällä kertaa se oli ujuttautunut Simon ja Lassin väliin, saaden Lassin väistämään taaksepäin. Olin ottanut Simon takaisin kiinni ja napsauttamassa narua Lassin riimuun, kun tajusin, että siinä missä Lassi äsken oli seissyt, seisoikin nyt Pete ja Lassi katseli tilannetta puoli metriä taempaa hämmentyneenä. Lopulta sain Simon ja Lassin sisään, mutta lupasimme Petelle ottaa sen seuraavana päivänä ensimmäisenä sisään.

Vuorikauris (c) Titta

Vieraileva tähti

Joku saattaa muistaa vuosien takaa tallilla olleet kissanpennut Bellan ja Inkiväärin. Kovin kauaa ne eivät tallilla ehtineet olla, kun Nasun vihamielisyys pentuja kohtaan oli niille ilmeisesti tarpeeksi. Ensin Bella kadotti pantansa ja katosi sen jälkeen itsekin, luultavasti jonkun hyväsydämisen ihmisen kotikissaksi. Sen jälkeen Inkivääri muutti ylätallille kyllästyttyään Nasuun ja hieman yli-innokkaisiin ihailijoihinsa. Inkivääriin törmää säännöllisesti maastossa tai yläkentällä, kun se on retkillään. Kesällä se eksyi talllille asti muutamana päivänä ja rakastaa edelleen karsinoiden seinien päällä kiipeilyä. Sen lisäksi se muisti kyllä, ettei Nasu suhtaudu siihen kovin suopeasti, koska pelkkä Nasun maukaisu sai sen katoamaan paikalta ennen kuin ehtii kissaa sanoa. Nasun ollessa retkillään Inkivääri oli oikein hauskaa seuraa ja se osallistui mielellään tallitöihin esimerkiksi vahtimalla seinän päällä tai kottikärryissä istuen.

Inkivääri (c) Titta

Puhekielto tallissa

Hevosista ja poneista näki, että ne nauttivat laitumella olosta. Sen myös kuuli aamulla tallissa, kun aloitimme hevosten viemisen laitumille. Hevoset tuntuivat olevan sitä mieltä, että hommaan meni liian kauan aikaa. Siitä hetkestä, kun ensimmäiset hevoset saivat riimut päähänsä, tallissa kuului jatkuvasti hirnuntaa. Minkään keskustelun käyminen tallissa oli mahdotonta, koska hirnumisen yli ei kuullut edes omia ajatuksiaan. Keskusteleminen tallissa hevosten ollessa sisällä oli ylipäätään hieman epäkannattavaa, sillä lomailevat hevoset olivat kovia juttelemaan ja ne vastasivat puhumiseen hyvin usein hirnumalla päälle. Totesimmekin, että toimintasuunnitelma kannattaa aina tehdä ulkona, jotta keskustelun voi käydä ilman jatkuvaa keskeytystä.

Kenttäponin vikaa

Loman alussa päästimme ponitammat uudelle laitumelle. Suuri tila sai lauman suorastaan villiintymään ja ponit painelivatkin ympäri laidunta minkä pienistä jaloistaan pääsivät. Oli hauska katsella, kun tytöillä oli kivaa. Sen sijaan sydämentykytyksiä aiheutti tammojen huoleton suhtautuminen laitumella sijaitsevaan saarekkeeseen, jossa on kiviä, kantoja ja puunrunkoja. Ne laukkasivat läpi mitä pienemmistä raoista ja hyppivät kivien yli kuin paremmatkin kenttähevoset. Sitäkin olisi ollut hauska katsoa, jos emme olisi pelänneet joka kerta, että joku poneista katkaisee jalkansa. Onneksi ponit osoittivat olevansa ketteriä ja selvästi sukua vuorikauriille, koska vähän aikaa juostuaan ne alkoivat pärskiä tyytyväisinä ja rauhoittuivat sitten syömään, täysin kunnossa kaikki.

Tytöt irrottelee. (c) Titta

Tulva
Ginalla oli tosiaan takareidessä nestepatti, jota hoidettiin koko kesä. Vamma onneksi parani hyvin, joten näitä muistoja voi muistella nauraen. Yksi hoito oli kylmääminen ja vettä saikin suihkuttaa alueelle oikein paineella. Niinpä 20 minuutin kylmääminen aiheutti vesikarsinaan tulvan, jos kaivot eivät vetäneet. Kerran näin kävikin. Tuijotin parikymmentä minuuttia Ginan kankkua ja tajusin veden määrän vasta, kun oli aika laittaa hana kiinni. Huutelin avuksi Jattaa, joka ulvoi naurusta tilanteen nähdessään. Aivan oven viereistä reunaa lukuunottamatta koko vesari oli 5cm vesikerroksen peittämä. Lopulta pelastauduin kiipeämällä seinää pitkin pois, sen jälkeen veimme karsinaansa Ginan, jota tilanne ei häirinnyt lainkaan. Kaivot vetivät sen verran, että jonkin ajan päästä pääsimme jo tyhjentämään ne.

Kesämonsuuni
Kesällä ukkonen ei ole ollenkaan erikoinen sääilmiö. Hevosten kanssa säätiedotuksia kannattaa seurata sen verran, ettei hevosia tarkoituksellisesti työnnä ulos juuri ukkoskuuron alle. Eräänä aamuna säätiedotus näytti Hakunilan yli pyyhkäisevää rankkaa kuuroa ja päätimme laittaa hevoset ulos vasta sen jälkeen. Hevosille tätä tietysti oli vähän vaikea selittää, eivätkä ne arvostaneet ollenkaan sisällä seisomista. Lopulta jatkuva hakkaaminen kävi hermoille niin paljon, että Jatta päätti viedä seuraavan kolkuttajan ulos. Iines oli se onnekas, joka sen jälkeen potkaisi oveaan ensimmäisenä. Niinpä poni riimuun ja ulos. Paitsi, että kun se oli päässyt uuden vesarin ovesta ulos, se tajusi, että vettä tuli aivan saavista kaatamalla ja pysähtyi niille sijoilleen. Jatan kääntyessä ympäri poniparka suorastaan juoksi hänen perässään sisään. Tämän jälkeen joka ikinen hevonen oli täysin hiljaa, mistä lie tajusivat, ettei ulos kannata haluta.

Toisen kerran ukkonen pääsi vähän yllättämään. Tiedossa oli, että illasta saattaisi ukkostaa ja tarkoitus olikin ottaa hevoset ajoissa sisään. Ukkonen vaan tuli aikaisemmin kuin olimme ajatelleet. Olin itse ratsastamassa, kun ensimmäiset jyrähdykset kuuluivat ja siinä vaiheessa, kun olin vienyt ratsuni talliin, ukkonen oli melkein päällä. Juoksimme hevosia laitumilta sisään minkä jaloistamme pääsimme. Vettä tuli taivaan täydeltä, mutta ukkonen onneksi kiersi vähän tallin ohi tällä kertaa. Hevosilla ei kyllä ollut mikään kiire sisään, vesisateesta huolimatta. Jälkeenpäin puristelin vaatteitani ja ratsastuskamojani kuivaksi vesarissa.

Ruunilla oli jano. (c) Jatta