Joulukalenteri: 11. luukku

Tänä vuonna Karvakorva on seikkaillut luukussa viisi.

Tonttu Karvakorva
ja Suuri joulujuoni

”Lunta tulvillaaaaan, on raikas talvisäääää, ei liinakkommekaaaaan, nyt enää talliin jäääää…” Karvakorva lauloi epävireisellä äänellään ja hiveli nenäänsä pitkällä sulkakynällä. Se istui tuuletuskanavassa jalat ristissä ja tarkasteli alapuolellaan avautuvaa satulahuonetta, jossa iltapäivän varhaisten tuntien ratsastajat huolehtivat ponien varusteista. Tonttu piteli kädessään pitkää listaa, joka ulottui aina sen syliin asti suureksi sykkyräksi. Kulmat kurtussa se tiiraili pienten tyttöjen touhuja ja kirjoitti merkintöjään pienellä käsialalla edessään olevalle paperille. Välillä se kaivoi korvaansa sulkakynänsä kärjellä.  Satulahuone tyhjeni vähitellen ja vain muutama tyttö jutteli enää satuloiden luona, kun heidän keskustelunsa kantautui Karvakorvan korviin.

”Voi minä niin odotan joulua! En millään malta odottaa että on jouluaatto ja saa syödä hyvää ruokaa ja kaikki ovat kotona ja saa paljon lahjoja ja Joulupukki tulee käymään,” pienempi tytöistä huudahti ystävälleen. ”Ei mitään joulupukkia ole olemassakaan hölmö, etkö sinä sitä tiennyt. Äidit ja isät ostavat lahjat kaupasta ja paketoivat nätisti. Tai isät ei paketoi, ne hakevat joulukuusen. Meidän naapurin isä käy meillä pukkina joka vuosi ja meidän isä menee heidän luokseen pukiksi”, toinen tuhahti ja katsoi pienempää tyttöä ylimielisesti, ”Kaikkihan sen tietävät.” Pieni tyttö katsoi ystäväänsä järkyttyneenä. ”Tuo ei ole totta! Joulupukki tulee jouluna käymään ja antaa kaikille lahjoja sen mukaan oletko ollut kiltti vai et. Tontut seuraavat sinua aina joulun aikaan ja kirjoittavat suureen punaiseen kirjaansa (Karvakorva vilkaisi suttuista paperinpalaansa ja hihitti) oletko ollut kiltti vai et.” hän väitti kivenkovaan ja polki jalkaansa. Tytön suloisille poskille kohosi vieno puna. Vanhempi heistä hymyili hieman. ”No, usko mitä haluat. Isot tytöt eivät enää usko joulupukkiin tai tonttuihin,” hän totesi ja lampsi tiehensä pikkutytön jäädessä katsomaan hänen peräänsä hämmentyneenä. Karvakorvan suurten korvien välissä kiehui melkein yhtä paljon kuin tuon surullisen tytön. Hän raapusti kynä vilisten merkinnän tuolle ryppyiselle paperille ja vilisti tuuletuskanavaan pitkän parran liehuessa hänen takanaan yhdessä pitkän listan kanssa.

Illalla Karvakorva käveli pitkää käytävää pitkin ja toivotti hyvää yötä kaikille poneille ja hevosille tasapuolisesti. Muutaman kanssa hän jäi pidemmäksi hetkeksi juttelemaan. ”On niin mukavaa, kun vanhat ystävät palaavat kotiin,” hän huokaisi onnellisena. Mikään ei saisi koskaan muuttua. Omassa pesässään illalla hän vaihtoi kuulumisia Muorin kanssa ennen kuin he nukahtivat. Tallitonttujen elämä oli loppujen lopuksi aika yksinäistä. Unessaan vanha tonttu-ukko käpertyi joulupukin kainaloon Joulumaassa takkatulen loistaessa, ja hän haistoi sen kotoisan tuoksun, johon sekoittui ripaus havupuuta, vanhaa hirsimökkiä, talvea, räsymattoa, porontuoksua, paistettua piparia ja jotain omaa, mitä Karvakorva ei osannut sanoin kuvailla.

Seuraava viikko kului odottavissa tunnelmissa: Karvakorvalla ja Muorilla oli kädet täynnä töitä joulun valmisteluissa ja ponien auttamisessa. Siitä huolimatta koko tallin täytti ihana, odottava joulun tunnelma, mikä oli pääosin Muorin ansiota, sillä hänen naisellinen tonttukosketuksensa jätti jälkensä jokaiseen paikkaan, mitä hän kosketti, eikä kukaan voinut vastustaa sitä hyvää mieltä, mikä siitä seurasi.

Karvakorvan kuulemasta keskustelusta oli kulunut viikko, kun hän huomasi noiden kahden tytön kulkevan pitkin jäätynyttä pihamaata. ”Katso Muori, tuossa on se tyttö joka ei usko jouluun,” hän naurahti surullisesti Muorille, joka laski puhtaita pyyhkeitä yhdessä hänen kanssaan. ”Pitää muuten muistaa lähettää se raportti pukille, joulu on kohta jo ovella…” tonttu-ukko mutisi ja kiirehti koloonsa. Muori vilkaisi hänen peräänsä ja kääntyi sitten katsomaan noita tyttöjä. Jos oikein tarkasti katsoi, saattoi hänen uurteisilla kasvoillaan nähdä viekkaan hymyn.

Vanha tonttu kipitti talliin ja kiipesi hieman vaivalloisesti karsinoiden yläkiskoille. Sieltä hän jäi seuraamaan tallin vallannutta hyörinää ja meteliä. Muori tassutteli kiskoa pitkin pienten ponikarsinoiden yläpuolelle, missä vanhaa ruskeaa ponia harjasivat nuo kaksi pientä ratsastajatyttöä, jotka olivat kinastelleet joulupukista. Ponilla oli selkeästi hieman epämukava olo, kun sen karvasta niin kovakouraisesti harjattiin pois ihanan piehtarointihetken muistoja. Vanhempi tytöistä piti tiukasti kiinni ponin päästä ja komensi sitä aina, kun se yritti omalla kielellään kertoa epämukavasta olostaan. Kun Muori näki kuinka nuo kaksi lasta eivät ymmärtäneet ponia, hän mietti ankarasti. Tytöille oli selkeästi annettava opetus. Harmaahapsinen tonttu vilkaisi taakseen ja keksi idean.

Muutama karsina sivumpana seisoi tummakarvainen tamma, jota harjasi isompi tyttö. ”Hän on varmaankin hoitaja. Näyttää pätevältä,” Muori mietti ja kapusi tuon karsinan yläpuolelle. Hän veti nopeasti henkeä ja pudottautui alapuolellaan olevaan ruokakippoon vaimeasti tömähtäen. Tyttö jatkoi hevosensa harjailua ja hyräili vaimeasti itsekseen. Muori viittoili hämmästyneelle hevoselle, joka laski suuren suurta päätään hänen lähelleen. Muori kuiskutti nopeasti hevosen suureen korvaan, ja katsoi sitä toiseen suurista lempeistä silmistä. Molemmat nyökkäsivät lyhyesti, Tonttumuori pudottautui alas pehmeään turpeeseen ja kipitti matkoihinsa.

Tamma tömäytti jalkaansa ja kääntyi katsomaan hoitajaansa. ”No, äläs nyt. Mikä nyt on?” tämä kysyi ihmetellen ja jatkoi harjaamistaan. Hevonen huokaisi ja pyöräytti silmiään. Se tarttui hampaillaan hoitoämpärin kulmaan ja kiskaisi napakasti niin että kaikki tavarat lensivät maahan. ”Hei, lopeta! Johan nyt on,” tyttö huokaisi ja kumartui poimimaan harjoja maasta. Tamma tökkäsi häntä lempeästi turvallaan ja tyttö kohotti kätensä silittääkseen varovasti sen pehmeää turpaa. Noustessaan ylös ja asettaessaan ämpärin paikoilleen tyttö kuuli teräviä sanoja läheisestä karsinasta, jossa nuo kaksi tyttöä harjasivat vanhaa poniaan. Hoitajatyttö katsoi heitä hetken kulmakarvat ärtyneessä rypyssä, irrotti sitten hoitohevosensa riimustaan ja marssi noiden kahden tytön luo.

Sillä aikaa Muori oli hiipinyt käytävän toiselle puolelle ja luikahtanut karsinan ovenraosta sisälle. Poniruuna vilkutti hänelle silmää ja laski päätään sen verran, että Tonttumuori ylsi tarttumaan sen riimunnarusta kiinni ja kiipeämään sitä pitkin istumaan ruokakippoon. Kun vanhempi tyttö saapui läksyttämään tyttöjä, Muori myhäili itsekseen piiloutuneena syvään vihreään kuppiin. Lyhyen mutta kiivaan keskustelun päätteeksi nuorempi tytöistä lähti hoitajan mukana hakemaan ratsastusvarusteita. Vanhempi tyttö jatkoi ponin harjailua hieman nolona, tällä kertaa paljon hellemmin. Eipä heillä mikään kiire vielä ollutkaan.

Tonttumuori oli kekseliäs tonttu, ei se muuten olisi päässyt päävastuuseen joulupukin piparinleivontatalkoissa. ”Hätä ei lue lakia”, se mutisi kiiveten ylös kauramössön täyttämästä kupista. Muori jatkoi hieman vaivalloisesti kiipeämistään, ja pian se seisoikin karsinan laidalla pitäen tiukasti kiinni itsensä paksuisesta kalterista. Se oli nyt tonttujen näkökulmasta hyvinkin korkealla, ja jopa vanhaa tonttua voi joskus korkeat paikat vähän pelottaa. Tonttu oikaisi paitansa helmaa ja rykäisi kurkkuaan. ”Psst. Psst. PSST,” se sanoi. Tyttö jatkoi harjailuaan ja hieraisi korvaansa. ”Vai et sinä usko tonttuihin tai joulun taikaan. Vilkaisepa tänne,” se kuiskutti. Tyttö kääntyi vaistomaisesti katsomaan ponin päätä. Harja pysähtyi hänen kädessään ja katse nauliutui tuijottamaan. Tytön suu aukeni ja sulkeutui tasaiseen tahtiin, ja hän räpytti silmiään. Siinä oli ollut jotain. Tai jokin. Ei hän ollut varma, oliko siinä ollut. Oliko edes ollut mitään nähtävää? Mutta se näytti niin aidolta, ei niin kuin kirjoissa, mutta että oikea tonttu… Se oli varmasti harha. Mutta tyttö ei voinut olla asiasta aivan varma.

”Tulipahan sekin asia hoidettua,” muori hymyili ja kipitti käytävän laitaa pitkin tiehensä hyvin tyytyväisenä itseensä.

”Ja muistakin nyt käyttää niitä lapasia mitä neuloin sinulle, ja äläkä ole liian kauaa ulkona, ettet vilustu, muista juoda teesi joka ilta niin pysyt terveenä…” Muori huusi vielä kiivetessään Raakun selkään suurien siipien tyveen. Lintu levitti siipensä, vilkaisi autiota pihaa ja ponnisti sitten vahvoilla jaloillaan ilmaan siipien lyödessä tihentyvään tahtiin. Harakka kohosi korkeammalle, ja Muori sen selässä näytti hyvin pieneltä tarrautuessaan linnun niskahöyheniin. Ylväästi he kääntyivät pohjoiseen ja katosivat kirkkaaseen aamuun Karvakorvan seistessä yksinäisellä pihamaalla, vain nenänpään pilkistäessä suurten villavaatteiden alta.