Muistoja menneistä

Poni-Haassa tallin alkuaikoina hoitanut Diku muistelee tallin alkuaikoja
Emme vastaa mahdollisista asiavirheistä.

Hoidin aikoinani Comet-nimistä ponia vuosina ´75-´81, aloitin siis jonkin aikaa tallin perustamisen jälkeen. Kun talli muutti nykyiselle paikalleen 1980-luvun alussa, en enää hoitanut. Ratsastamassa kävin epäsäännöllisesti vielä pari vuotta. Comet oli iso poni, hyvä hyppääjä. Se oli menevä ja vilkas, mutta sillä oli kauheat askellajit, joissa oli kamala istua. Siihen aikaanhan ei peräänannosta tiedetty mitään, eikä hevosia ratsastettu peräänantoon. Poneilla oli yleensä kolme hoitajaa, niin kuin nykyisinkin. Ykköshoitajaa kunnioitettiin enemmän kuin nykyään. Hoitajien välillä vallitsi hyvä yhteishenki, mutta ikäluokittain syntyi samanikäisten muodostamia joukkoja. Vanhemmat ja nuoremmat eivät niin kaveeranneet keskenään.

Hoitoponini Comet,hoitopuomilla kentän vieressä. Takana kenttä, joka on nykyisen yläkentän paikalla, kuvasta vasemmalle jää satulahuone Hanipoka. Näin hevoset seisoivat päivän tuntien ajan.

Aluksi Chrisse piti itse tunteja, mutta välillä ja vähitellen tuli myös muita opettajia. Ponien lisäksi tallissa oli muutama hevonenkin isommille ratsastajille. Muistan, kuinka Chrisse punoi itse narusuitsia kaikille poneille, jokaisella oli omansa. Suitsissa oli soljet takana, joista  ne sai säädeltyä oikean kokoisiksi. Kävimme syöttelemässä hevosia paljon, ja saimme tehdä niiden kanssa paljon asioita.

Tallista löytyi monia persoonia, aivan niin kuin nykyäänkin. Chrissen kirjoissakin mainittu Bingo oli todella persoona! Aivan Kerpun tapainen. Se teki mitä halusi, eikä kenelläkään ollut siihen mitään sanomista. Se ei pysynyt missään aidoissa. Suskin isääkin, Tojea, Bingo veti kuin märkää rättiä päättäessään lähteä johonkin suuntaan. Se vain kääntyi ja lähti laukkaamaan poispäin. Siinä sitten juostiin perässä.

Varsojen ristiäiset olivat isoja tilaisuuksia. Fugi-niminen tamma teki minun aikanani kaksi varsaa tallille, Furiuksen ja Frodon. Don-hevonen oli ehdottomasti tallin suosituin hevonen, se oli kiltti ja ihana. Kaikki ponit olivat todella mukavia.

 

Minä ja Comet hyppäämässä tallin kansallisissa estekisoissa 25.5.1980. Takana näkyvät silloinen tarha ja satulahuone Hanipoka. Ylhäällä mäellä on nykyinen terapia- ja yksityistalli.

 

 

Toukokuussa 1980 tallilla oli kansalliset estekisat, ja menin samaa luokkaa Suskin kanssa. Se taisi olla 80 cm ja kulki siihen aikaan nimellä Helppo C arv. A:1. Suski ratsasti Josefiinalla ja itse menin hoitoponillani Cometilla. Kilpailin 2 vuotta ja olin mukana valmennusryhmässä. Kiersimme useat kansalliset estekisat kesän aikana. Kuljimme Chrissen vihreällä Poni-Haan autolla, johon mahtui muistaakseni neljä hevosta. Sillä ajoimme ympäriinsä, varsinkin Etelä-Suomessa, muutaman sadan kilometrin säteellä. Kun en saanut kisata enää Cometilla, sain tallin uuden ponin, Mossen, ratsastettavaksi. Se hyppäsi aina mistä sattui, enkä osannut hypätä sillä ollenkaan. Yksiin kisoihin menin ja se kielsi ulos ensimmäiseltä esteeltä.

Satulat säilytettiin nykyisen yläkentän tuntumassa olleessa Hanipokassa. Se toimi samaan aikaan satulahuoneena, toimistona ja taukotilana. Ponit ja hevoset jaettiin siellä aina ennen tunnin alkua. Piha oli täynnä parsia joihin hevoset sidottiin tuntien ajaksi, ja illalla ne vietiin taas takaisin tallille, jonka voi nähdä Hevoshaantien varrella tien laidassa. Silloin oli ihan normaalia, että ponit menivät kolme, neljä tuntia päivässä: kolme oli minimituntimäärä. Ponit menevät nykyään vähemmän tunteja, mutta eivät ne ennen voineet kuitenkaan huonostikaan. Tuntiponit tekivät pitkän uran. Ehkä hevoset eivät ontuneet niin paljon, tai siitä ei niin välitetty.

Siihen aikaan ei ollut niinkään leirejä, vaan ponit vuokrattiin kesäksi. Ohjattua ei ollut kuin maastot, vaan hevosia ratsastettiin kaksi tuntia päivässä. Ponit olivat aivan kuin meidän. Illalla ne vietiin vain talliin ja aamulla takaisin laitumelle. Vuokrausajan olimme aina viikon Pollepirtissä yötä, ja siellä ei ollut ketään aikuisia. Chrissen silloinen Rontti-koira oli meillä turvana, se oli käynyt jonkin turvakoulutuksen. Rontille oli opetettu, että ”jätkä”-sanan kuultuaan sen piti haukkua ja käyttäytyä uhkaavasti. Onneksi ei koskaan tullut aitoa tilannetta, jossa tätä taitoa olisi tarvittu.

Claudia-tamma ja taustalla Hanipokan satulahuone-toimisto. Vasemmalla kentän kulma ja oikealla laidunta.

Välillä kesäaikaan lintsasin koulusta ja tulin tallille, kun aamuisin hevoset vietiin laitumelle parin kilometrin päähän. Joskus lähdettiin Chrissen kanssa kahdestaan viemään hevosia, niin, että Chrisse oli oman hevosensa selässä ja käsissään hänellä oli hevoset molemmilla puolilla naruissa. Minä tulin hoitoponillani perässä ja käsissä oli samalla tavoin kaksi hevosta lisää. Loput hevoset juoksivat irrallaan meidän välissämme. Välillä laukkailimme kiinni välistämme karanneita hevosia. Vetäjällä oli pakko olla kaksi hevosta käsissään, sillä muuten olisivat muut kiilanneet ohi kapeallakin tiellä.

Asutusta ei alueella ollut silloin juuri ollenkaan, vain meidän tallimme, Hakunilan kartano ja Hevoshaantien päässä olevat talot. Ei juuri muuta. Metsän maastopolkuja saimme käyttää, ja eri polkuja käytimmekin paljon. Sänkipeltoja pääsi usvattamaan oikein kunnolla, rivissä vain joku näytti lähtömerkin ja sitten mentiin! Toivottiin vain, että hevoset pysähtyvät ennen pellon päässä olevaa ojaa. Kävimme ihan koko ajan maastossa, mutta hirveästi en muista että kukaan olisi tippunut. Maastoilimme myös ilman satulaa. Hyppäsimme myös paljon, varsinkin koska olin valmennusryhmässä. Esteitä hypättiin ihan alusta lähtien. Puomeja en muista että olisimme menneet koskaan, mutta puisia, kiinteitä kavaletteja kylläkin.

Olen katkaissut käteni maastossa, mutta omalle kohdalle ei ole sattunut sen ihmeempiä. Olimme kaverini kanssa myöhässä tunnilta, ja muut olivat jo lähdössä maastoon. Juoksimme laitumelle hakemaan hevosia, ja hyppäsin kiven päältä ponin selkään, jotta olisimme ehtineet nopeammin satuloimaan. Matkalla tallille hevonen kompastui, tulin alas ja katkaisin ranteeni. Muut tulivatkin jo vastaan ja ihmettelivät vain, minne olimme jääneet. Yllättävän vähän meille sattui kuitenkin onnettomuuksia verrattuna siihen, kuinka hevosten kanssa oltiin.

Furius-varsa kesällä 1978 laitumella, nykyisen alakentän kohdalla. Takaa näkyy tänä päivänäkin pystyssä seisova lato.

 

Talvella minulla oli jalassani vanhat hiihtomonot tai muut liukkaat kengät. Illalla viimeisen tunnin jälkeen veimme hevosia takaisin tallille niin, että poneilla oli riimut ja narut kaulalla ja itse menimme hevosen taakse seisomaan. Siinä sitten hännästä kiinni pitämällä ravasimme koko matkan takaisin tallille. Kaikenlaista niiden ponien kanssa tehtiin.

Tallin takana, samassa vanhassa rakennuksessa oli kanala, ja kanoista tuli täitä hevosiin. Yksi poneista sai jatkuvasti näitä kanatäitä, joten ponin hoitajakin nimitettiin Kanatäiksi. Nimeä lyhenneltiin aina välillä, mutta kutsumanimi säilyi hoitajalla vuosia. Tallissa ei ollut vesiboksia, joten jalat pesimme pihalla olleiden hoitopuomien luona kylmällä vedellä ämpäreistä, oli kesä tai talvi. Kaikki oli  välillä aivan jäässä. Vain hevosilla oli tallissa karsinat, poneilla oli pilttuut, joissa ne olivat sidottuina.

Suurin ero nykypäivään on turvallisuudessa. Ratsastus tuntuu olevan kovin steriiliä ja sääntöjen sanelemaa nykyisin. Kyllähän se liittyy kuitenkin turvallisuuteenkin, esimerkiksi SRL määrää jäsentalleilleen tietyt kriteerit. Ja eihän se tietenkään ole järkevää mennä ilman kypärää. Turvallisuus otetaan paremmin huomioon kaikessa tekemisessä, esimerkiksi hevosen mahan alta ei enää mennä tai aivan sen takana ei seistä. Ennen sitä ei niin valvottu.

Hevosetkin ovat tietysti erilaisia. Osaltaan hevoset olivat kiukkuisempia kuin nykyisin, sillä ne olivat saaneet vapaan kasvatuksen. Osa hevosista oli hyvin kiukkuisia, ja niiden kohdalla oli hyvin tarkkaa, kuka esimerkiksi haki ne tarhasta. Ne saattoivat tulla päälle, jos et ehtinyt väistää. Nykyisin hevoset ja ponit ovat kiltimpiä ja koulutetumpia, ja sekin osaltaan lisää turvallisuutta.