Joulukalenteri: 12. luukku

Poni-Haasta napattiin haastatteluun tällä kertaa kiltti jätti, Gina.

1. Kuka olet?

- Olen Gina, ruunikko tamma. Luonteeltani olen kiltti silloin kun huvittaa ja siitä on minulle hyötyä. Olen tallin korkein hevonen ja hyvin ylpeä siitä!

2. Kerro elämästäsi: Kuinka vanha olet, milloin tulit Poni-Hakaan?

- Olen elänyt yhteensä kahdeksan vuotta. Poni-Hakaan tulin vuonna 2013, ja minuun ihastuttiin välittömästi jo silloin, ymmärtäähän sen. Itse en jaksa muistaa kaikkia vaiheita elämästäni, ne ovat taakse jääneitä koteja ja paikkoja ja vain sillä on merkitystä, että nyt olen täällä.

3. Missä olet hyvä?

- Kouluratsastus on minun juttuni, koska silloin pitää näyttää juuri niin kauniilta ja näyttävältä kuin pystyy, ja siinä minä olen hyvä. Vaikka olen jo vanha, en oikeastaan osaa ihan niin paljon kuin näin kypsältä hevoselta odotetaan, mutta opin koko ajan uutta. En kinnerpattieni vuoksi enää oikeastaan hyppää, mutta siitä tykkäsin myös kovasti. Jokainen hevonenhan on luonnollisesti lahjakas syömään ja näyttämään suloiselta.

4. Mistä sinua kehutaan?

- Näyttävistä liikkeistäni ja kauniista ulkomuodostani. Kun minulla on ihminen selässäni, yritän parhaani mukaan tehdä niin kuin hän pyytää jos vain ymmärrän, mitä hän haluaa minun tekevän. Olen kärsivällinen hevonen joka ei yleensä hötkyile turhista, vaikka tietysti joitakin asioita pitääkin pelätä, ihan vain kaiken varalta.

5. Mistä asioista tykkäät?

- Pidän hyvästä heinästä ja kaikenlaisista herkuista, tietysti. Tykkään siitä kun saan ulkoilla kauan hevoskaverieni kanssa ja kun pääsen kävelemään rauhassa esimerkiksi metsässä. Mutakylvyt parantavat karvani kiiltoa, ja otan mutakuurin tasaisin väliajoin, se tuntuu mukavalta. Muutamat kohdat kaulaltani ja säkäni vierestä kutiavat kovasti, ja niistä rapsuttaminen tuntuu hyvältä.

6. Mistä et pidä?

- Haluan omaa rauhaa kun en ole töissä, enkä pidä siitä kun rauhaani häiritään ylimääräisellä harjaamisella tai pääni koskettelulla, kun haluan katsoa karsinastani ulos. Kun minua harjataan liian kovaa kumisualla, saatan näyttää mitä mieltä olen asiasta. Jalkojeni pesu kylmällä vedellä ei myöskään ole mukavaa.

7. Lempi-ihmisiäsi?

- Vaikea kysymys. Pidän ihmisistä, jotka ymmärtävät mitä yritän heille sanoa ja jaksavat viettää kanssani aikaa yrittäen tutustua minuun. Kaksi hoitajaani ovat ihan mukavia. Kun välillä saan herkkuja en edes ajattele sitä, kuka niitä on antamassa, sillä ei ole minulle väliä kun ruokaa on näkyvissä. Opettajat ovat myös mukavia ihmisiä.

8. Onko sinulla heppakavereita?

- Ulkoilemme isojen tammojen kanssa joka päivä ja pidämme toisillemme seuraa. Vaikka emme Lempin kanssa karsinoissamme näytä siltä, tulemme kuitenkin hyvin juttuun ulkona tarhassa. Laumaan tuleville uusille hevosille pitää tietysti aina heti näyttää kuka on pomo, mutta kyllä hekin ovat löytäneet paikkansa laumassa. Minun alapuoleltani, luonnollisesti.

9. Mistä sinut tunnistaa?

- Olen se kaikkein suurin ja näyttävin hevonen koko tallissa! Tumma karvani kiiltää usein, paksu häntäni hulmuaa juostessani ja kaulani asettuu aina kauniille kaarelle. Suuret silmäni ovat hyvin sielukkaat ja sopusointuisessa päässäni juuri oikealla paikalla, aistikkaat korvani ovat tarkkaavaisesti ja ravatessa askeleeni on kevyt ja lennokas... No, kyllä te ymmärsitte. 

10. Onko elämässäsi tapahtunut jotain jännää? Missä kaikkialla olet käynyt?

- Suurella sielulla varustetun hevosen elämä on aina jännittävää, ette tiedäkään mitä kaikkea olenkaan kokenut! Poni-Haassa asuessani pääsin tänä vuonna (vihdoin) näyttämään taitoni tuntiratsastajien mestaruuksiin Takkulaan. Olin oikein kaunis ja hieno radalla, mutta päivä oli kuuma ja tilanne hyvin jännittävä, kun piti tarkkana seurata, oliko joku hevonen minua kauniimpi... Hiomme liikkeitämme vielä ja ehkä kokeilemme samoja karkeloita myöhemmin uudelleen! Minun ei ehkä luoteta käyttäytyvän hyvin oudoissa tilanteissa, sillä en tavallisten tuntien ulkopuolella pääse useinkaan kokemaan mitään jännittävää. Hoitajien jouluratsastusta odotan tietysti innolla, siellä kun saa vähän jopa hurjastellakin!

+ Hoitajat kertovat: Tätä et tiennyt Ginasta!

- Gina osaa olla oikea prinsessa ja hän kertoo mielipiteensä selkeästi nostamalla etujalkaansa. Se ei kuitenkaan yritä juuri koskaan potkaista.
- iltaisin, kun tallissa on hiljaisempaa, Gina tykkää tulla kurkkimaan käytävälle jos sen ovi on auki, seuraamaan käytävän tapahtumia. Se osaa olla hyvin utelias.
- Ginan oikea nimi on Galaxy, ja sen kutsumanimeen pääsivät hoitajat vuonna 2013 vaikuttamaan, kun tamma saapui tallillemme.

Joulukalenteri: 11. luukku

Tänä vuonna Karvakorva on seikkaillut luukussa viisi.

Tonttu Karvakorva
ja Suuri joulujuoni

”Lunta tulvillaaaaan, on raikas talvisäääää, ei liinakkommekaaaaan, nyt enää talliin jäääää…” Karvakorva lauloi epävireisellä äänellään ja hiveli nenäänsä pitkällä sulkakynällä. Se istui tuuletuskanavassa jalat ristissä ja tarkasteli alapuolellaan avautuvaa satulahuonetta, jossa iltapäivän varhaisten tuntien ratsastajat huolehtivat ponien varusteista. Tonttu piteli kädessään pitkää listaa, joka ulottui aina sen syliin asti suureksi sykkyräksi. Kulmat kurtussa se tiiraili pienten tyttöjen touhuja ja kirjoitti merkintöjään pienellä käsialalla edessään olevalle paperille. Välillä se kaivoi korvaansa sulkakynänsä kärjellä.  Satulahuone tyhjeni vähitellen ja vain muutama tyttö jutteli enää satuloiden luona, kun heidän keskustelunsa kantautui Karvakorvan korviin.

”Voi minä niin odotan joulua! En millään malta odottaa että on jouluaatto ja saa syödä hyvää ruokaa ja kaikki ovat kotona ja saa paljon lahjoja ja Joulupukki tulee käymään,” pienempi tytöistä huudahti ystävälleen. ”Ei mitään joulupukkia ole olemassakaan hölmö, etkö sinä sitä tiennyt. Äidit ja isät ostavat lahjat kaupasta ja paketoivat nätisti. Tai isät ei paketoi, ne hakevat joulukuusen. Meidän naapurin isä käy meillä pukkina joka vuosi ja meidän isä menee heidän luokseen pukiksi”, toinen tuhahti ja katsoi pienempää tyttöä ylimielisesti, ”Kaikkihan sen tietävät.” Pieni tyttö katsoi ystäväänsä järkyttyneenä. ”Tuo ei ole totta! Joulupukki tulee jouluna käymään ja antaa kaikille lahjoja sen mukaan oletko ollut kiltti vai et. Tontut seuraavat sinua aina joulun aikaan ja kirjoittavat suureen punaiseen kirjaansa (Karvakorva vilkaisi suttuista paperinpalaansa ja hihitti) oletko ollut kiltti vai et.” hän väitti kivenkovaan ja polki jalkaansa. Tytön suloisille poskille kohosi vieno puna. Vanhempi heistä hymyili hieman. ”No, usko mitä haluat. Isot tytöt eivät enää usko joulupukkiin tai tonttuihin,” hän totesi ja lampsi tiehensä pikkutytön jäädessä katsomaan hänen peräänsä hämmentyneenä. Karvakorvan suurten korvien välissä kiehui melkein yhtä paljon kuin tuon surullisen tytön. Hän raapusti kynä vilisten merkinnän tuolle ryppyiselle paperille ja vilisti tuuletuskanavaan pitkän parran liehuessa hänen takanaan yhdessä pitkän listan kanssa.

Illalla Karvakorva käveli pitkää käytävää pitkin ja toivotti hyvää yötä kaikille poneille ja hevosille tasapuolisesti. Muutaman kanssa hän jäi pidemmäksi hetkeksi juttelemaan. ”On niin mukavaa, kun vanhat ystävät palaavat kotiin,” hän huokaisi onnellisena. Mikään ei saisi koskaan muuttua. Omassa pesässään illalla hän vaihtoi kuulumisia Muorin kanssa ennen kuin he nukahtivat. Tallitonttujen elämä oli loppujen lopuksi aika yksinäistä. Unessaan vanha tonttu-ukko käpertyi joulupukin kainaloon Joulumaassa takkatulen loistaessa, ja hän haistoi sen kotoisan tuoksun, johon sekoittui ripaus havupuuta, vanhaa hirsimökkiä, talvea, räsymattoa, porontuoksua, paistettua piparia ja jotain omaa, mitä Karvakorva ei osannut sanoin kuvailla.

Seuraava viikko kului odottavissa tunnelmissa: Karvakorvalla ja Muorilla oli kädet täynnä töitä joulun valmisteluissa ja ponien auttamisessa. Siitä huolimatta koko tallin täytti ihana, odottava joulun tunnelma, mikä oli pääosin Muorin ansiota, sillä hänen naisellinen tonttukosketuksensa jätti jälkensä jokaiseen paikkaan, mitä hän kosketti, eikä kukaan voinut vastustaa sitä hyvää mieltä, mikä siitä seurasi.

Karvakorvan kuulemasta keskustelusta oli kulunut viikko, kun hän huomasi noiden kahden tytön kulkevan pitkin jäätynyttä pihamaata. ”Katso Muori, tuossa on se tyttö joka ei usko jouluun,” hän naurahti surullisesti Muorille, joka laski puhtaita pyyhkeitä yhdessä hänen kanssaan. ”Pitää muuten muistaa lähettää se raportti pukille, joulu on kohta jo ovella…” tonttu-ukko mutisi ja kiirehti koloonsa. Muori vilkaisi hänen peräänsä ja kääntyi sitten katsomaan noita tyttöjä. Jos oikein tarkasti katsoi, saattoi hänen uurteisilla kasvoillaan nähdä viekkaan hymyn.

Vanha tonttu kipitti talliin ja kiipesi hieman vaivalloisesti karsinoiden yläkiskoille. Sieltä hän jäi seuraamaan tallin vallannutta hyörinää ja meteliä. Muori tassutteli kiskoa pitkin pienten ponikarsinoiden yläpuolelle, missä vanhaa ruskeaa ponia harjasivat nuo kaksi pientä ratsastajatyttöä, jotka olivat kinastelleet joulupukista. Ponilla oli selkeästi hieman epämukava olo, kun sen karvasta niin kovakouraisesti harjattiin pois ihanan piehtarointihetken muistoja. Vanhempi tytöistä piti tiukasti kiinni ponin päästä ja komensi sitä aina, kun se yritti omalla kielellään kertoa epämukavasta olostaan. Kun Muori näki kuinka nuo kaksi lasta eivät ymmärtäneet ponia, hän mietti ankarasti. Tytöille oli selkeästi annettava opetus. Harmaahapsinen tonttu vilkaisi taakseen ja keksi idean.

Muutama karsina sivumpana seisoi tummakarvainen tamma, jota harjasi isompi tyttö. ”Hän on varmaankin hoitaja. Näyttää pätevältä,” Muori mietti ja kapusi tuon karsinan yläpuolelle. Hän veti nopeasti henkeä ja pudottautui alapuolellaan olevaan ruokakippoon vaimeasti tömähtäen. Tyttö jatkoi hevosensa harjailua ja hyräili vaimeasti itsekseen. Muori viittoili hämmästyneelle hevoselle, joka laski suuren suurta päätään hänen lähelleen. Muori kuiskutti nopeasti hevosen suureen korvaan, ja katsoi sitä toiseen suurista lempeistä silmistä. Molemmat nyökkäsivät lyhyesti, Tonttumuori pudottautui alas pehmeään turpeeseen ja kipitti matkoihinsa.

Tamma tömäytti jalkaansa ja kääntyi katsomaan hoitajaansa. ”No, äläs nyt. Mikä nyt on?” tämä kysyi ihmetellen ja jatkoi harjaamistaan. Hevonen huokaisi ja pyöräytti silmiään. Se tarttui hampaillaan hoitoämpärin kulmaan ja kiskaisi napakasti niin että kaikki tavarat lensivät maahan. ”Hei, lopeta! Johan nyt on,” tyttö huokaisi ja kumartui poimimaan harjoja maasta. Tamma tökkäsi häntä lempeästi turvallaan ja tyttö kohotti kätensä silittääkseen varovasti sen pehmeää turpaa. Noustessaan ylös ja asettaessaan ämpärin paikoilleen tyttö kuuli teräviä sanoja läheisestä karsinasta, jossa nuo kaksi tyttöä harjasivat vanhaa poniaan. Hoitajatyttö katsoi heitä hetken kulmakarvat ärtyneessä rypyssä, irrotti sitten hoitohevosensa riimustaan ja marssi noiden kahden tytön luo.

Sillä aikaa Muori oli hiipinyt käytävän toiselle puolelle ja luikahtanut karsinan ovenraosta sisälle. Poniruuna vilkutti hänelle silmää ja laski päätään sen verran, että Tonttumuori ylsi tarttumaan sen riimunnarusta kiinni ja kiipeämään sitä pitkin istumaan ruokakippoon. Kun vanhempi tyttö saapui läksyttämään tyttöjä, Muori myhäili itsekseen piiloutuneena syvään vihreään kuppiin. Lyhyen mutta kiivaan keskustelun päätteeksi nuorempi tytöistä lähti hoitajan mukana hakemaan ratsastusvarusteita. Vanhempi tyttö jatkoi ponin harjailua hieman nolona, tällä kertaa paljon hellemmin. Eipä heillä mikään kiire vielä ollutkaan.

Tonttumuori oli kekseliäs tonttu, ei se muuten olisi päässyt päävastuuseen joulupukin piparinleivontatalkoissa. ”Hätä ei lue lakia”, se mutisi kiiveten ylös kauramössön täyttämästä kupista. Muori jatkoi hieman vaivalloisesti kiipeämistään, ja pian se seisoikin karsinan laidalla pitäen tiukasti kiinni itsensä paksuisesta kalterista. Se oli nyt tonttujen näkökulmasta hyvinkin korkealla, ja jopa vanhaa tonttua voi joskus korkeat paikat vähän pelottaa. Tonttu oikaisi paitansa helmaa ja rykäisi kurkkuaan. ”Psst. Psst. PSST,” se sanoi. Tyttö jatkoi harjailuaan ja hieraisi korvaansa. ”Vai et sinä usko tonttuihin tai joulun taikaan. Vilkaisepa tänne,” se kuiskutti. Tyttö kääntyi vaistomaisesti katsomaan ponin päätä. Harja pysähtyi hänen kädessään ja katse nauliutui tuijottamaan. Tytön suu aukeni ja sulkeutui tasaiseen tahtiin, ja hän räpytti silmiään. Siinä oli ollut jotain. Tai jokin. Ei hän ollut varma, oliko siinä ollut. Oliko edes ollut mitään nähtävää? Mutta se näytti niin aidolta, ei niin kuin kirjoissa, mutta että oikea tonttu… Se oli varmasti harha. Mutta tyttö ei voinut olla asiasta aivan varma.

”Tulipahan sekin asia hoidettua,” muori hymyili ja kipitti käytävän laitaa pitkin tiehensä hyvin tyytyväisenä itseensä.

”Ja muistakin nyt käyttää niitä lapasia mitä neuloin sinulle, ja äläkä ole liian kauaa ulkona, ettet vilustu, muista juoda teesi joka ilta niin pysyt terveenä…” Muori huusi vielä kiivetessään Raakun selkään suurien siipien tyveen. Lintu levitti siipensä, vilkaisi autiota pihaa ja ponnisti sitten vahvoilla jaloillaan ilmaan siipien lyödessä tihentyvään tahtiin. Harakka kohosi korkeammalle, ja Muori sen selässä näytti hyvin pieneltä tarrautuessaan linnun niskahöyheniin. Ylväästi he kääntyivät pohjoiseen ja katosivat kirkkaaseen aamuun Karvakorvan seistessä yksinäisellä pihamaalla, vain nenänpään pilkistäessä suurten villavaatteiden alta.

Joulukalenteri: 10. luukku

Poni-Haan vanhat hevoset: Ami ja Masa

Tässä juttusarjassa selvitämme, mitä kuuluu Poni-Haassa asuneille entisille ratsastuskouluhevosille. Tällä kertaa kuulumisia kimoista poniruunista Amista ja Masasta.

Eräänä aurinkoisena lokakuun sunnuntaina nappasin Netan Hakunilasta kyytiini ja ajoimme Sipooseen katsomaan Poni-Haasta eläkkeelle päässeitä poneja. Olin sopinut Amin ja Masan omistajien Jonnan ja Sarin kanssa, että tulisin ottamaan syksyisiä kuvia poneista. Jonna osti hoitoponinsa Amin omaksi alkukesällä. Masa taas on ollut Sarin omistuksessa jo pidempään, alkuvuodesta 2014.

Kun pääsimme tallille, olivat Jonna ja Sari jo kentällä ratsastamassa. Suuntasimme Jonnan ja Amin kanssa läheiselle sänkipellolle kuvaamaan, kun Sari jäi Masan kanssa vielä kentälle hetkeksi kävelemään. Matkalla sänkipellolle Jonna kertoi Amin keksivän välillä jekkuja, kun aikaisemmin kiltisti kävelty tienpätkä onkin jollain kerralla ylitsepääsemättömän pelottava. Tällä kertaa Ami käyttäytyi kuitenkin asiallisesti.

Kävelimme ison pellon toiseen päähän, jossa Jonna ravasi Amilla hetken. Ravailun jälkeen Jonna otti vielä muutaman laukannostot. Kävelimme Netan kanssa valmiiksi jo takaisinpäin, sillä seuraavaksi Jonna laukkasi Amin kanssa pellon päästä päähän. Ratsukosta sai hienoja laukkakuvia!

Tällä aikaa Sari oli tullut Masan kanssa pellolle, jossa Sari otti vähän ravia. Masa oli ollut aikaisemmin kevyemmällä liikunnalla jalkojensa takia, joten tänäänkään ei menty kovin raskaasti. Otimme pellon reunalla vielä yhteiskuvia nelikosta.

Lähdimme vielä kävelemään maastolenkin autotietä pitkin. Ponit olivat selvästi tottuneita liikenteen seassa kulkemiseen, eivätkä ne hötkyilleet ohi ajavista autoista. Pysähdyimme pariin kertaan ottamaan poneista kuvia.

Takaisin tallille päästyämme ponit saivat ruuat, jonka jälkeen Ami pääsi vielä laitumelle. Ami ulkoilu tuolloin neljän muun ruunan kanssa yhdistetyllä tarha/laidunalueella. Masa taas tarhasi pienemmässä hiekkapohjaisessa tarhassa.

Ponit voivat silminnähden hyvin eläkkeellä ollessaan. Tuntsareina ne olivat tottuneet liikkumaan paljon, joten niitä ratsastetaankin säännöllisesti. Ponit myös tulivat hyvin toimeen keskenään, olivathan ne kavereita jo Poni-Haan aikana. Amille ja Masalle siis kuuluu erittäin hyvää!

Joulukalenteri: 9. luukku

 

 

 

 

 

 

 

Sata ja yksi kesäistä tallitarinaa

Kesällä tallin ollessa kiinni ja hevosten lomaillessa ehtii sattua ja tapahtua kaikenlaista. Pääsemme nyt hetkeksi palaamaan lämpimiin kesäpäiviin ja muistelemaan muutamia kommelluksia.

(c) Titta

 Hevoset lomailivat kolme viikkoa, ja suurin osa niistä vietti sen kotimaisemissa. Olimme Jatan kanssa palvelemassa lomailevia nelijalkaisia ystäviämme ja päiviin mahtui yhtä sun toista. Hevoset viettivät päivät laitumella ja yöt tallissa ja ihmiskontaktit rajoittuivat taluttamiseen tallin ja laitumen välillä. Sitä taluttamista riittikin, vaikka kilteimpiä hevosista pystyttiin taluttamaan kaksi kerralla. Hevoset olivat kuitenkin lomafiiliksissä, mikä toisinaan aiheutti hupaisia seurauksia, joista voitte lukea alta. Tarinat eivät valitettavasti ole kronologisessa järjestyksessä, joten laitumien paikat vaihtelevat epäloogisesti.

Sadetta pitämässä
Hevosilta piti tietysti tarkistaa vedet laitumilta useamman kerran päivässä. Eräällä tällaisella tarkistusmatkalla kesäinen rankkasadekuuro yllätti minut ruunien laitumella, joka silloin sijaitsi yläkentän vieressä. Keskellä laidunta kasvaa valtava paju, jonka alle juoksin sadetta suojaan. Hetken päästä havahduin vierestä kuuluvaan pörinään, kun hevoset ilmeisesti aikoivat kulkea vierestäni mennyttä polkua pitkin ja kärjessä kulkenut Antti säikähti minua. Hetken aikaa juteltuani ruunat yksi kerrallaan uskalsivat juosta ohitseni, Anttia lukuunottamatta. Sen mielestä oli hyvin epäilyttävää pitää sadetta pajun alla.

Puskassa asui mörkö (c) Titta

Kun ruoho oli vihreämpää aidan toisella puolella
Hevosten piti kulkea kyseisen rinteen valloittaneen pajun ohi päästäkseen laitumen yläosaan. Ne eivät kuitenkaan viihtyneet siellä kovin hyvin ja alarinne oli nopeasti syöty tyhjäksi. Eräänä kauniina päivänä ylärinteen ruoka ei enää riittänyt viihdyttämään ruunia. Olimme satulahuoneessa minä, Pirita ja silloin tallilla ollut harjoittelija Jenna. Yhtäkkiä Jenna huudahti, että pihalla on hevosia irti. Näin jo mielessäni hevostammojen kymmenpäisen lauman laukkaamassa pihassa ja juoksin ulos pysähtyen vain nappaamaan ensimmäiset näkemäni riimunnarut. Pirita ja Jenna juoksivat perässä. Ulkona tajusin, että tilanne oli huomattavasti rauhallisempi, kun kuusi ruunaa seisoi parkkipaikan vieressä syömässä tai tutustumassa parkkiksen vieressä laitumella olleisiin Ginaan ja Lakontaan. Nappasin ensimmäisenä kiinni Simon ja Lassin, joiden tiesin antavan kiinni, samalla kun Piritan onnistui pyydystää Antti ja Pete. Gera ja Silver eivät olleet yhtä valmiita luopumaan vapaudestaan. Onneksi Jatta oli nähnyt yläkerrasta meidän juoksevan maneesin läpi ja tajunnut jonkin olevan pielessä. Kun Jatta saapui pihalle, eivät kaksi viimeistäkään sankaria enää jaksaneet laittaa vastaan. Lähdimme viemään hevosia takaisin yläkentälle, mutta jo kentän portin kohdalla tuli vastaan ensimmäiset sähkölangat. Tarhan aita oli kulkenut yläkentän viereisen tien laitaa, mutta nyt se oli koko matkalta maassa. Palautimme sitten villikot alakentälle pohtimaan tekemisiään.

Tällä kertaa luvallisesti laitumella. (c) Titta

Kun sähkölangassa kulkikin sähkö
Gina sai juhannuksena laitumella ikävän potkun, jonka seurauksena siltä hoidettiin takareidestä koko kesä isoa nestekertymää. Koska laitumella liikkuminen ei edistänyt vamman paranemista, piti Gina pitää yksin tarhassa. Kolmannen päivän jälkeen aloin sääliä Ginaa ja rakensin sille oman sairaslaitumen tammojen talvitarhan ja rinnelaitumen väliin, siihen kun tarvitsi vain vetää muutama nauha poikittain. Samalla rakensin viereen laitumen Lakontalle, joka ei vielä siihen aikaan ollut laumassa. Gina pysyi tällä läntillään hyvin, aluksi. Kun ruoka alkoi loppua, se kurotteli sitä lisää lankojen välistä ja taisi samalla huomata, ettei aidassa kiertänyt sähkö. Niinpä löysin sen eräänä päivänä Lakontan laitumen puolelta. Tämän jälkeen kävimme Jatan kanssa aitaamassa Ginalle vähän isomman alueen ja laitoimme aidan niin, että siihen sai sähkön. Sen jälkeen Gina pääsi takaisin laitumelle, uusin sähköpaimen täydellä teholla kiinni aidassa. Ei mennyt pitkääkään, kun näin vesiä tarhoihin viedessäni Ginan ottavan oikein napakan iskun aidasta. Ensimmäinen kerta ei edes riittänyt, vaan saman reissun aikana Gina ehti ottaa aitaan toisenkin kontaktin. Sen jälkeen se onneksi uskoi, että tästä aidasta ei kannata mennä läpi. Oli tärkeää saada viesti perille, koska muuten Ginaa ei olisi voinut enää laittaa sähköaidalliselle laitumelle. Oli tästä se hyöty, että totesimme, etteivät Gina ja Lakonta selvästikään välitä toisistaan ja uskalsimme laittaa ne samalle laitumelle muutaman päivän päästä, kun siirsimme ne tilavammalle laitumelle etupihalle.

Gina löytyi Lakontan laitumelta. (c) Titta

Naamioitumisen mestari
Ruunista kotona oli kuusi hevosta, kuten ylempää saattoi päätellä. Näistä eniten ongelmia eivät suinkaan aiheuttaneet nuorimmat Gera ja Silver tai arka Antti, vaan luottohevosemme Pete. Se onnistui milloin solmimaan itsensä tarhan portilla toiseen hevoseen, milloin kävelemään joko minun tai Jatan yli saadessaan ihmeellisen kohtauksen ötököistä. Tähänkin tarinaan lienevät perimmäisenä syynä ötökät, jotka Peteä ahdistavat. Pete tuotiin aina viimeisten joukossa sisään, mistä se ei oikein tykännyt. Jo edellisenä päivänä se oli yrittänyt livahtaa ulos portista samalla, kun Simo ja Lassi olivat tulossa. Jattaa lainatakseni se oli hionut suunnitelman loppuun yön aikana ja seuraavana päivänä se yritti uudestaan. Täysin samanlaisessa tilanteessa olin ottamassa Simoa ja Lassia ulos portista, kun Pete livahti Simon takana ulos. Jatta oli paremmassa kulmassa ja pääsi todistamaan juonen onnistumista. Ei siinä muuta kuin Pete takaisin laitumelle ja uusi yritys. Pete ei kuitenkaan halunnut luovuttaa ja tällä kertaa se oli ujuttautunut Simon ja Lassin väliin, saaden Lassin väistämään taaksepäin. Olin ottanut Simon takaisin kiinni ja napsauttamassa narua Lassin riimuun, kun tajusin, että siinä missä Lassi äsken oli seissyt, seisoikin nyt Pete ja Lassi katseli tilannetta puoli metriä taempaa hämmentyneenä. Lopulta sain Simon ja Lassin sisään, mutta lupasimme Petelle ottaa sen seuraavana päivänä ensimmäisenä sisään.

Vuorikauris (c) Titta

Vieraileva tähti

Joku saattaa muistaa vuosien takaa tallilla olleet kissanpennut Bellan ja Inkiväärin. Kovin kauaa ne eivät tallilla ehtineet olla, kun Nasun vihamielisyys pentuja kohtaan oli niille ilmeisesti tarpeeksi. Ensin Bella kadotti pantansa ja katosi sen jälkeen itsekin, luultavasti jonkun hyväsydämisen ihmisen kotikissaksi. Sen jälkeen Inkivääri muutti ylätallille kyllästyttyään Nasuun ja hieman yli-innokkaisiin ihailijoihinsa. Inkivääriin törmää säännöllisesti maastossa tai yläkentällä, kun se on retkillään. Kesällä se eksyi talllille asti muutamana päivänä ja rakastaa edelleen karsinoiden seinien päällä kiipeilyä. Sen lisäksi se muisti kyllä, ettei Nasu suhtaudu siihen kovin suopeasti, koska pelkkä Nasun maukaisu sai sen katoamaan paikalta ennen kuin ehtii kissaa sanoa. Nasun ollessa retkillään Inkivääri oli oikein hauskaa seuraa ja se osallistui mielellään tallitöihin esimerkiksi vahtimalla seinän päällä tai kottikärryissä istuen.

Inkivääri (c) Titta

Puhekielto tallissa

Hevosista ja poneista näki, että ne nauttivat laitumella olosta. Sen myös kuuli aamulla tallissa, kun aloitimme hevosten viemisen laitumille. Hevoset tuntuivat olevan sitä mieltä, että hommaan meni liian kauan aikaa. Siitä hetkestä, kun ensimmäiset hevoset saivat riimut päähänsä, tallissa kuului jatkuvasti hirnuntaa. Minkään keskustelun käyminen tallissa oli mahdotonta, koska hirnumisen yli ei kuullut edes omia ajatuksiaan. Keskusteleminen tallissa hevosten ollessa sisällä oli ylipäätään hieman epäkannattavaa, sillä lomailevat hevoset olivat kovia juttelemaan ja ne vastasivat puhumiseen hyvin usein hirnumalla päälle. Totesimmekin, että toimintasuunnitelma kannattaa aina tehdä ulkona, jotta keskustelun voi käydä ilman jatkuvaa keskeytystä.

Kenttäponin vikaa

Loman alussa päästimme ponitammat uudelle laitumelle. Suuri tila sai lauman suorastaan villiintymään ja ponit painelivatkin ympäri laidunta minkä pienistä jaloistaan pääsivät. Oli hauska katsella, kun tytöillä oli kivaa. Sen sijaan sydämentykytyksiä aiheutti tammojen huoleton suhtautuminen laitumella sijaitsevaan saarekkeeseen, jossa on kiviä, kantoja ja puunrunkoja. Ne laukkasivat läpi mitä pienemmistä raoista ja hyppivät kivien yli kuin paremmatkin kenttähevoset. Sitäkin olisi ollut hauska katsoa, jos emme olisi pelänneet joka kerta, että joku poneista katkaisee jalkansa. Onneksi ponit osoittivat olevansa ketteriä ja selvästi sukua vuorikauriille, koska vähän aikaa juostuaan ne alkoivat pärskiä tyytyväisinä ja rauhoittuivat sitten syömään, täysin kunnossa kaikki.

Tytöt irrottelee. (c) Titta

Tulva
Ginalla oli tosiaan takareidessä nestepatti, jota hoidettiin koko kesä. Vamma onneksi parani hyvin, joten näitä muistoja voi muistella nauraen. Yksi hoito oli kylmääminen ja vettä saikin suihkuttaa alueelle oikein paineella. Niinpä 20 minuutin kylmääminen aiheutti vesikarsinaan tulvan, jos kaivot eivät vetäneet. Kerran näin kävikin. Tuijotin parikymmentä minuuttia Ginan kankkua ja tajusin veden määrän vasta, kun oli aika laittaa hana kiinni. Huutelin avuksi Jattaa, joka ulvoi naurusta tilanteen nähdessään. Aivan oven viereistä reunaa lukuunottamatta koko vesari oli 5cm vesikerroksen peittämä. Lopulta pelastauduin kiipeämällä seinää pitkin pois, sen jälkeen veimme karsinaansa Ginan, jota tilanne ei häirinnyt lainkaan. Kaivot vetivät sen verran, että jonkin ajan päästä pääsimme jo tyhjentämään ne.

Kesämonsuuni
Kesällä ukkonen ei ole ollenkaan erikoinen sääilmiö. Hevosten kanssa säätiedotuksia kannattaa seurata sen verran, ettei hevosia tarkoituksellisesti työnnä ulos juuri ukkoskuuron alle. Eräänä aamuna säätiedotus näytti Hakunilan yli pyyhkäisevää rankkaa kuuroa ja päätimme laittaa hevoset ulos vasta sen jälkeen. Hevosille tätä tietysti oli vähän vaikea selittää, eivätkä ne arvostaneet ollenkaan sisällä seisomista. Lopulta jatkuva hakkaaminen kävi hermoille niin paljon, että Jatta päätti viedä seuraavan kolkuttajan ulos. Iines oli se onnekas, joka sen jälkeen potkaisi oveaan ensimmäisenä. Niinpä poni riimuun ja ulos. Paitsi, että kun se oli päässyt uuden vesarin ovesta ulos, se tajusi, että vettä tuli aivan saavista kaatamalla ja pysähtyi niille sijoilleen. Jatan kääntyessä ympäri poniparka suorastaan juoksi hänen perässään sisään. Tämän jälkeen joka ikinen hevonen oli täysin hiljaa, mistä lie tajusivat, ettei ulos kannata haluta.

Toisen kerran ukkonen pääsi vähän yllättämään. Tiedossa oli, että illasta saattaisi ukkostaa ja tarkoitus olikin ottaa hevoset ajoissa sisään. Ukkonen vaan tuli aikaisemmin kuin olimme ajatelleet. Olin itse ratsastamassa, kun ensimmäiset jyrähdykset kuuluivat ja siinä vaiheessa, kun olin vienyt ratsuni talliin, ukkonen oli melkein päällä. Juoksimme hevosia laitumilta sisään minkä jaloistamme pääsimme. Vettä tuli taivaan täydeltä, mutta ukkonen onneksi kiersi vähän tallin ohi tällä kertaa. Hevosilla ei kyllä ollut mikään kiire sisään, vesisateesta huolimatta. Jälkeenpäin puristelin vaatteitani ja ratsastuskamojani kuivaksi vesarissa.

Ruunilla oli jano. (c) Jatta

Joulukalenteri: 8. luukku

 

 

 

 

 

 

 

Tuntiratsastajien mestaruudet vuonna 2008

Hypätään kesään 2008 ja fiilistelemään tuntiratsastajien mestaruuksia Lahden Messilässä. 

Kultsi ja Senja

Tuntsareiden rusettihai, Styby

Broidin tiimi, eli kisaaja Henna sekä hoitaja Sharon

Huutosakkimestaruuskisaan valmistautumassa

Hevosia kävelyttämässä

Kovis ja Karla (?)

Henni

Koviksen huoltotiiminä Anna ja Tua

Ada ja Ona

Ada on nykyään poniope Leenalla eläkepäivillä.

Kovis ja Karla (?)

Henna ja Broidi

Illanviettoa, mikissä Anne :)

Karaokemestaruutta tavoittelemassa koko porukalla

Styby ja Heini

Heinin mitalikylpy alkamassa :)

Heinin voitokas rata

Joulukalenteri: 7. luukku

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Poni-Haasta napattiin ennen sairastumistaan haastatteluun lempeä tamma Lakonta.

IN MEMORIAM

1. Kuka olet?

- Olen Lakonta, punaruunikko suurikorvainen tamma.

2. Kerro elämästäsi: Kuinka vanha olet, milloin tulit Poni-Hakaan?

- Olen elänyt yhteensä 9 vuotta, sillä synnyin 17.6.2006. Olen kotoisin Latvian Valkasin alueelta ja muutin Suomeen vuonna 2013. Latviassa toimin estehevosena ja hyppäsin isojakin esteratoja! Suomessa toimin erään perheen äidin ja tyttären luottoratsuna muutaman vuoden, ennen kuin päädyin ratsastuskoululle. Poni-Hakaan saavuin viime kesänä ja sen jälkeen olen tehnyt tuntihevosen hommia.

3. Missä olet hyvä?

- Olen erittäin kiltti ja utelias persoona, ja rakastan katsella tallin arkista touhua. Kouluratsastuksessa pärjään hyvin jos saan kanssani yhteistyöhön sellaisen ratsastajan, joka osaa vaatia tarpeeksi, saatan näet olla hieman...haluton tekemään enempää kuin on pakko. Osaan hypätä tosi hyvin mutta kaikki ratsastajat eivät vain osaa tukea minua tarpeeksi niin, että uskaltaisin varmasti hypätä. Maastossa käyminen yksinkään ei ole minulle ongelma, sillä olen tottunut siihen.

4. Mistä sinua kehutaan?

- Kauniista ulkomuodostani ja suurista, lepattavista korvistani. Liikun tosi nätisti ja lennokkaasti ja hyppään kivasti. Suurin osa minua käsitelleistä on rakastunut suloiseen luonteeseeni ja suuriin silmiini.

5. Mistä asioista tykkäät?

- Rakastan olla ihmisten kanssa ja on ihanaa, kun kutiavia kohtiani rapsutetaan. Hyvä ruoka on aina plussaa enkä aina malttaisi odottaa sen saapumista rauhassa. Pitkät metsälenkit tulivat tutuiksi kesällä ja niistä pidin hyvin paljon: ei tarvinnut tehdä muuta kuin nauttia kauniista kesäpäivästä ja kävellä ympäriinsä!

6. Mistä et pidä?

- Ei ole oikeastaan sellaista asiaa, mistä en pitäisi. Pelottavia esteitä olen nähnyt, ja ulkonakin on välillä kammottavia juttuja. Naapurini Viki on välillä hyvin ärsyttävä, mutta ihmisiä kohtaan en ole ikinä vihainen tai ärtynyt. Miksi olisin, kun heiltä saa rapsutusta, turvaa ja ruokaa? En pidä siitä kun korviini kosketaan, sillä olen saanut siitä huonoja kokemuksia aiemmin. On tosi inhottavaa, kun ne survotaan huolimattomasti suitsien hihnoihin.

7. Lempi-ihmisiäsi?

- Kaikki! En pidä ihmisistä jotka koskettelevat minua turhaan karsinan ulkopuolelta tai jotka harjaavat liian hiljaa niin että kutittaa, mutta muuten ihan joka ikinen ihminen maailmassa on tosi kiva! Hoitajani viettävät kanssani aikaa ja harjaavat minua paljon joten heistä pidän, vaikka en aina näytäkään sitä heille.

8. Onko sinulla heppakavereita?

- Ensin kun liityin tammalaumaan sain osakseni paljon vihaisia katseita ja potkujakin. Saatoin yrittää puolustautua itsekin. Nyt olen saanut pidettyä asemani ja tulen jo toimeen muidenkin kanssa. Onneksi pahimmat riitapukarit eivät ole enää kanssani samassa laumassa, heidän kanssaan en tullut ollenkaan juttuun... Muutamien tammojen kanssa rapsuttelemme välillä toisiamme ja alamme olla jo ystäviä.

9. Mistä sinut tunnistaa?

- Suurista korvistani, jotka osoittavat melkein vaakatasoon, kun rentoudun. Harjani ja häntäni ovat kokeneet kovia, mutta ne ovat jo kasvaneet jonkin verran siitä, kun tulin Poni-Hakaan. Ravini on hyvin lennokasta silloin, kun jaksan sitä oikein esittää. Minä olen se, joka katsoo sinua uteliaasti karsinastaan!

10. Onko elämässäsi tapahtunut jotain jännää? Missä kaikkialla olet käynyt?

- Olen käynyt monissa jännittävissä paikoissa esimerkiksi silloin, kun asuin Latviassa. Oli aika jännää tulla suureen ratsastuskouluun ja nähdä se kaikki vilkas hyörinä ja pyörinä ympärillä. Kun pääsin ekaa kertaa suurten tammojen kanssa samaan laumaan, sain heti ikävän potkun jalkaani ja jouduin sen vuoksi moneksi viikoksi sairaslomalle. Muutama viikko siitä kuin palasin tunneille sain toisen haavan jalkaani, minkä vuoksi sairastelin taas jonkin aikaa. Molemmat haavat kuitenkin paranivat hyvin. Näiden kahden lisäksi saan lähes viikoittain pienempiä haavoja jalkoihini (ja päähäni!). Marraskuussa sairastin ähkyä, mutta se meni onneksi nopeasti ohi.

+ Hoitajat kertovat: Tätä et tiennyt Lakontasta!

- Lakonta Sukupostissa ja Hippoksen rekisterissä.
- Lakonta oli Latvian Sporthorse, samoin kuin Lassikin

Joulukalenteri: 6. luukku

Jokainen vähänkin Facebookissa syksyllä pyörinyt on luultavasti saanut osansa netissä vellonneesta kuha-buumista. Tässä tulevat Poni-Haan kuhat!

Joulukalenteri: 5. luukku

Tonttu Karvakorva
ja Tonttumuori

Tonttu Karvakorva käveli viileässä iltahämärässä kohti kotiaan. Tummat puut varjostivat kapeaa polkua ja loivat kapeita raitojaan lumen peittämälle tielle. Kaikkialla oli hiljaista, ja pakkanen paukkui niin että tontun nenää pisteli ja kutitti. Hän nosti pitkän nenänsä päätä kohti taivasta ja katseli hetken vaaleaa kuuta, joka leimusi tummalla taivaalla kuin yksinäinen saari aavalla merellä. Tonttu nuuhkaisi ilmaa ja huokaisi. Enää ei ollut pitkä matka. Hän oli viettänyt ihanan illan tonttuystävänsä luona läheisellä tallilla, ja Karvakorva tunsi olonsa kovin onnelliseksi. Ainoastaan kylmyys tunki paksujen villavaatteiden sisään, se yritti saada hänet hytisemään ja tutisemaan kylmästä, se yritti omia hänen varpaansa ja sormensa kokonaan itselleen. Se ei kuitenkaan pystyisi tätä kaunista hetkeä pilaamaan.

Saavuttuaan tallinsa pihalle ja käveltyään varovaisesti pienten tarhojen viertä sisälle Karvakorvaa tervehti tuttu hyminä ja hörinä, kun tutut hevosenkasvot kurkkivat häntä joka puolelta. Oli jo myöhä, eikä ihmisiä enää näkynyt. Eipä se olisi tonttua haitannutkaan, sillä hän oli monen tallivuotensa aikana oppinut löytämään lukuisia piilopaikkoja, joista ihmisillä ei ollut mitään käsitystä! Tonttu huolehti tavanomaisista iltarutiineistaan ja kapusi sen jälkeen omia salaisia reittejään pitkin ylös pesäänsä ilmastointiputken kulmaan. Karvaiset korvat ehtivät hädin tuskin koskettaa tyynyä ennen kuin kapean kolon täytti vaimea kuorsaus.

Seuraavana aamuna tallin käytävää pitkin käveli apea tonttu. Se tunsi olonsa kovin kuumeiseksi, päässä pyöri ja hyrräsi ja vatsaa väänsi. Karvakorva hoiti tavanomaiset askareensa, mutta se joutui välillä istumaan alas ja hengähtämään hieman. Hevoset katsoivat sitä kummissaan ja säälien, mutta tonttu vain hymyili niille urheasti ja jatkoi töitään. Hän kiipesi takaisin koloonsa ja istuutui sängylleen. Karvakorva kaivoi pienestä laatikostaan ryppyisen kirjeen ja luki sen jälleen kerran. Puhtaalle paperille hän kirjoitti kirjeeseen vastauksen.

Hei muori

Minulle kuuluu hyvää. Vilustuin viime yönä ja tallinhoito on hieman vaivalloista, mutta selviän siitä kyllä. Joulukiireitä on paljon, niin kuin varmasti teilläkin. Kiitos lähettämästäsi paketista, uudet villalapaset tulivat kyllä tarpeeseen. Ikävä kyllä ne ehtivät jo hukkua johonkin.

Hienoa kuulla että Korvatunturilla on kaikki hyvin. Kerrothan terveiseni Wilkkusilmälle, toivon mukaan hänen liikavarpaansa eivät ole viime aikoina vaivanneet. Tunnen nenässäni jo ihanien pipariesi tuoksun! Kerrothan terveisiä kaikille siskoille ja veljille ja serkuille ja tädeille ja enoille ja muillekin. Yritän tulla jouluna käymään siellä, jos vain saan täällä kaiken valmiiksi.

Rakkain terveisin

Karvakorva

Tonttu sulki lyhyen kirjeensä kauniiseen luonnonvalkoiseen kuoreen ja lähetti sen lintujen mukana matkaan.

Seuraavana päivänä Karvakorvan nenä vuosi edelleen ja hänen päässään pyöri entistä enemmän. Sillä oli vuoroin kylmä ja kuuma. ”Tämä ei voi olla totta, joulu on ihan kohta ja paljon on vielä tekemättä, tällainen suuri talli ei pärjää millään ilman kunnollista tallitonttua, enkä voi jättää tehtäviäni hoitamatta yhden pahaisen flunssan vuoksi,” se vikisi ja kiiruhti laskemaan tallin omenavarastoa. Se vilisti pitkin käytävän laitaa ja väisti lentävää lantapalloa, joka liisi talikosta sen pään yli kottikärryihin. Musta häntä vilahti vihreiden kärryjen takana ja tonttu hypähti säikähdyksestä. ”Hui. Säikäytit minut!” se sanoi kissalle, joka kiersi paksun renkaan ja istahti tontun eteen. ”Oho, anteeksi,” se pahoitteli ja heilautti laiskasti häntäänsä hymyillen. Se oli ollut Karvakorvalle paljon ystävällisempi viime talven tapahtumien jälkeen, kun tonttu ystävineen pelasti sen pinteestä.  ”Sinun pitää tulla tonttu katsomaan, ulkona on jotain kovin outoa.” Karvakorva rypisti kulmiaan, kohotti olkiaan ja seurasi kissaa hiljaa etupihalle vältellen tallityöntekijöiden kasteita.

Ulkona puhalsi kylmä tuuli, joka nosti kissan karvat pystyyn ja sai sen irvistämään. Karvakorvan painoi leukansa vasten korkeaa kaulustaan ja sen pörröiset korvat painuivat kiinni punaiseen lakkiin. He katselivat tallinpihaa, jonka autiutta rikkoi mustavalkoinen kasa. Kissa ja tonttu kävelivät kohti sitä. Kasa liikahti, ja siitä kohosi hitaasti siipi. Sen takaa paljastui vanhin tonttu, jonka kissa oli ikinä nähnyt, ja se nuuskikin ilmaa kiinnostuneena. Tuon tontun pitkien korvien kärjet hohtivat hopeisina ja sen ryppyinen iho kertoi eletyistä vuosista. Hopeaiset hiukset pysyivät siististi nutturalla muutaman puisen puikon avulla, ja sen punaista lakkia koristi kaunis pitsinen reunus. Tuo tonttumuori puisteli topakasti pitkää tunikaansa ja kääntyi sitten katsomaan matkakumppaniaan. ”Voit nyt mennä, kiitos Raakku. Ilmoitan sinulle kun palaamme takaisin,” se sanoi ja nyökkäsi lyhyesti suurelle harakalle, joka oli noussut pystyyn sulat pörröttäen joka suuntaan. Se aukaisi nokkansa vaisusti ja nyökkäsi vastaukseksi. Lintu nousi horjuen jaloilleen ja lennähti tiehensä. Matkalla lähimmän puun oksalle se teki suuria kaarroksia ja näytti uhkaavasti siltä kuin se putoaisi pian jäiseen maahan. Tonttumuori mutristi suutaan hieman ja kääntyi vilkaisemaan Karvakorvaa. ”Hei poikaseni. Mitä sinä ulkona teet, mars sänkyyn siitä!”

c) Laura Mäntylä

Vain muutama minuutti Tonttumuorin saapumisen jälkeen Karvakorva makasi pehmeässä pedissään ja hytisi kylmästä. Muori asetti pienen kupin höyryävän kuumaa juomaa hänen viereensä ja kyseli samalla Karvakorvan arkiaskareista. Tonttu vastaili parhaansa mukaan samalla kun sen silmät lurpsahtelivat kiinni, niin väsynyt se oli. Viimeiseksi se muisti, kuinka muorin pitkä nenä kohosi Karvakorvan ylle ja paksu villapeitto peitteli hänet lämpöiseen uneen.

Karvakorva heräsi myöhään illalla ja tunsi olonsa jo paljon paremmaksi. Tonttumuoria ei näkynyt missään. ”Minun on mentävä talliin tekemään iltatoimet,” tonttu mutisi ja nousi istumaan. Sen silmäkulmassa liikahti jokin, ja varjoista hiipi esiin pieni hämähäkki. Se piti ihmeellistä ääntä ja nosteli rauhalliseen tahtiin etummaisia jalkojaan. Tonttu kumartui lähemmäs ja kuunteli tarkkaavaisesti: hän ei ollut koskaan ollut erityisen hyvä ymmärtämään hyönteisiä. ”Muori… pysyä täällä… nukkua…” se toisti ja nyökkäili hämähäkille ymmärtäneensä. Mustat jalat kuitenkin viuhuivat edelleen ja Karvakorva kurtisti kulmiaan. ”Ahaa, taidan ymmärtää. Kiitos viestistä,” Karvakorva mutisi ja sen korvat painuivat myssyä vasten. Tonttu silmäili ympärilleen, löysi takkinsa ja kiskoi sen ylleen. Sen kulmakarvat painuivat huolestuneena alas ja sormet vilistivät sitoen pitkiä kengännauhoja kiinni. Hän ei kyllä aikonut pysyä pesässään tällaisella hetkellä, sanoi Muori mitä tahansa. Tallissa tarvittiin hänen apuaan.

Käytävä oli täynnä ihmisiä, olihan kiireinen ilta ja viimeinen tunti juuri alkamassa. Vain yhden karsinan edessä seisoi joukko huolestuneita ihmisiä, jotka mutisivat hiljaa toisilleen. Karvakorva istui harmaan seinän päällä ja katsoi surullisena, kuinka sameasilmäiselle ja väsyneelle tammalle puettiin loimi ja kuinka se lähti taas kerran kävelemään mäkeä ylös ja alas. Tonttu hiipi hiljaa pihalle ja katseli kaksikon menoa maneesin kulmalta. Oli jo pimeä ja ihminen ja hevonen sulautuivat nopeasti pimeään. Satoi pientä tihkua ja maa kiilsi kosteana. Vain muutama valokeila valaisi heidän matkaansa. Kului hetki, ehkä enemmänkin. Ajan kulumisella ei ollut heille enää merkitystä. Hevonen lastattiin traileriin ja kun se kääntyi kulman taa, Karvakorva käänsi katseensa pois.

Aikaisin seuraavana aamuna se sytytti pienen kynttilän ja katseli sitä kauan.

Joulukalenteri: 4.luukku

Pikkujoulut

Aikuisten pikkujouluja juhlittiin tällä kertaan Radisson SAS Blu Seasiden kattoloungessa. Paikka oli juuri niin upea kuin nimi antaa ymmärtääkin. Pöydissä notkuivat herkulliset salaatit ja jälkiruuaksi nautittiin erilaisia juustoja.

Illan mittaan oli mahdollista käydä saunomassa sekä laulaa Singstaria. Kummallekin aktiviteetille taisi löytyä omat kannattajansa ja illan mittaan innostuttiin kisailemaan muunmuassa Abba-biisien tahtiin. Taistelun tuoksinnassa taisi pelikin tiltata ainakin kerran, jonkun innostuessa Cheekmäisiin karjahduksiin.
Hauskaa siis riitti, kiitos kaikille mukanaolijoille!

Joulukalenteri: 3. luukku

Poni-Haan vanhat hevoset: Mette

Tässä juttusarjassa selvitämme, mitä kuuluu Poni-Haassa asuneille entisille ratsastuskouluhevosille. Tällä kertaa kuulumisia Metestä, josta kertoo blogin vakikirjoittaja Anna.  Mette lähti Poni-Haasta heinäkuussa 2014.

Poni-Haassa ratsuksi oppinut suomenhevonen Mette asustaa nykyään Poni-Haassa tallityöntekijänä toimivan Virpi Kettusen omalla tallilla Sotungissa yhdessä kolmen shetlanninponin ja toisen suomenhevosen kanssa. Tamma on hienosti sopeutunut maalaiselämään ja uusiin tuttavuuksiinsa ja hevosesta huomaa selkeästi sen, kuinka tyytyväinen se on pitkiin tarhausaikoihin ja rauhalliseen hevosenelämään. Mette lähti  ratsastuskoulukäytöstä oireilevien jalkojensa vuoksi, joten pienellä maalaistallilla se on saanut toimittaa luotettavan maastoratsun virkaa. Nykyään jalat ovatkin jo paremmassa kunnossa, vaikkakaan Mette ei enää juurikaan hyppää. Hyviä maastoreittejä Sotungin metsissä riittääkin, sillä aivan tallin kulmilta alkavat Sipoonkorven kansallispuiston polut ja asutusta on vähänlaisesti. Virkeästä tammasta onkin kuoriutunut yksin liikkuessa aivan uudenlaisia piirteitä, kun se kotiinpäin käännyttäessä ei oikein malttaisi kävellä, niin innoissaan se on paluusta. Kuuliaisena tyttönä se kuitenkin tottelee ratsastajaansa edelleen hienosti. Laukkaaminen on parasta mitä se tietää (jos ruokaa ei lasketa), ja kovaa on Menevän tytön kanssa päästykin menemään!

Ratsastuskoululla ollessaan Mette tunnettiin kaikille soveltuvana luottoratsuna ja varmana maastoilijana. Se on säilyttänyt kiltin luonteensa, mutta saanut uutta virtaa reippaista maastolenkeistä ja lisääntyneistä vapaapäivistä. Neiti tarhailikin viime talvena vain joka toinen päivä uuden hyvän ystävänsä suomenhevostamma-Laisan kanssa, jottei virtaa kertyisi liikaa. Tämän talven tytöt ovat toistaiseksi saaneet viettää yhdessä. Pieniä poneja katsellaan lähinnä aidan toiselta puolelta. Taitavana kouluratsuna Mette on maastoilun lisäksi päässyt myös opettamaan lisää ratsastuksen saloja Virpin tyttärelle.

Menneen kesän Mette laidunsi yhdessä Laisan kanssa suurella laitumella ja hevoset saivat viettää ansaittuja vapaapäiviä. Kun Laisa oleili jonkin aikaa muualla, Metelle piti seuraa vanha shetlanninponiruuna Unski.  Keväällä ja kesän aikana tammaa yritettiin useaan otteeseen astuttaa, mutta yritykset eivät tänä vuonna olleet kovin hedelmällisiä. Kesän alussa Meten mahasta löydettiin kaksosvarsat, mutta ne jouduttiin valitettavasti poistamaan, sillä toista ei saatu poistettua ilman toista ja kaksi varsaa samalla kertaa on tammalle suuri riski. Metelle kaavailtu sulho löytyy sukupostista nimellä Esu, ja sen tietoja näet täältä. Komea poika! Toivon mukaan ensi vuonna on luvassa hyviä uutisia.

Meten harjaa ei enää juurikaan letitetä niin kuin sen ollessa ratsastuskoululla, ja se onkin kasvanut jonkin verran pituutta. Runsaan ulkoilun ansiosta hevonen kasvattaa aina entistäkin paksumman talvikarvan suojaksi viimaa vastaan.