Poni-Haassa
tallin alkuaikoina hoitanut Diku muistelee tallin alkuaikoja
Emme vastaa
mahdollisista asiavirheistä.
Hoidin
aikoinani Comet-nimistä ponia vuosina ´75-´81, aloitin siis jonkin
aikaa tallin perustamisen jälkeen. Kun talli muutti nykyiselle
paikalleen 1980-luvun alussa, en enää hoitanut. Ratsastamassa kävin
epäsäännöllisesti vielä pari vuotta. Comet oli iso poni, hyvä
hyppääjä. Se oli menevä ja vilkas, mutta sillä oli kauheat
askellajit, joissa oli kamala istua. Siihen aikaanhan ei
peräänannosta tiedetty mitään, eikä hevosia ratsastettu
peräänantoon. Poneilla oli yleensä kolme hoitajaa, niin kuin
nykyisinkin. Ykköshoitajaa kunnioitettiin enemmän kuin nykyään. Hoitajien välillä
vallitsi hyvä yhteishenki, mutta ikäluokittain syntyi samanikäisten muodostamia joukkoja. Vanhemmat ja nuoremmat eivät niin kaveeranneet
keskenään.
Hoitoponini
Comet,hoitopuomilla kentän vieressä. Takana kenttä, joka on
nykyisen yläkentän paikalla, kuvasta vasemmalle jää satulahuone
Hanipoka. Näin hevoset seisoivat päivän tuntien ajan.
Aluksi Chrisse piti itse
tunteja, mutta välillä ja vähitellen tuli myös muita opettajia.
Ponien lisäksi tallissa oli muutama hevonenkin isommille
ratsastajille. Muistan, kuinka Chrisse punoi itse narusuitsia
kaikille poneille, jokaisella oli omansa. Suitsissa oli soljet takana,
joista ne sai säädeltyä oikean kokoisiksi. Kävimme syöttelemässä
hevosia paljon, ja saimme tehdä niiden kanssa paljon asioita.
Tallista
löytyi monia persoonia, aivan niin kuin nykyäänkin. Chrissen
kirjoissakin mainittu Bingo oli todella persoona! Aivan Kerpun
tapainen. Se teki mitä halusi, eikä kenelläkään ollut siihen
mitään sanomista. Se ei pysynyt missään aidoissa. Suskin isääkin,
Tojea, Bingo veti kuin märkää rättiä päättäessään lähteä
johonkin suuntaan. Se vain kääntyi ja lähti laukkaamaan poispäin.
Siinä sitten juostiin perässä.
V
arsojen
ristiäiset olivat isoja tilaisuuksia. Fugi-niminen tamma teki minun
aikanani kaksi varsaa tallille, Furiuksen ja Frodon. Don-hevonen oli
ehdottomasti tallin suosituin hevonen, se oli kiltti ja ihana. Kaikki ponit
olivat todella mukavia.
Minä
ja Comet hyppäämässä tallin kansallisissa estekisoissa 25.5.1980.
Takana näkyvät silloinen tarha ja satulahuone Hanipoka. Ylhäällä
mäellä on nykyinen terapia- ja yksityistalli.
Toukokuussa
1980 tallilla oli kansalliset estekisat, ja menin samaa luokkaa
Suskin kanssa. Se taisi olla 80 cm ja kulki siihen aikaan nimellä
Helppo C arv. A:1. Suski ratsasti Josefiinalla ja itse menin
hoitoponillani Cometilla. Kilpailin 2 vuotta ja olin mukana
valmennusryhmässä. Kiersimme useat kansalliset estekisat kesän
aikana. Kuljimme Chrissen vihreällä Poni-Haan autolla, johon mahtui
muistaakseni neljä hevosta. Sillä ajoimme ympäriinsä, varsinkin
Etelä-Suomessa, muutaman sadan kilometrin säteellä. Kun en saanut kisata enää Cometilla, sain tallin uuden ponin, Mossen, ratsastettavaksi. Se hyppäsi aina mistä sattui, enkä osannut hypätä sillä ollenkaan. Yksiin kisoihin menin ja se kielsi ulos ensimmäiseltä esteeltä.
Satulat
säilytettiin nykyisen yläkentän tuntumassa olleessa Hanipokassa.
Se toimi samaan aikaan satulahuoneena, toimistona ja taukotilana.
Ponit ja hevoset jaettiin siellä aina ennen tunnin alkua. Piha oli
täynnä parsia joihin hevoset sidottiin tuntien ajaksi, ja illalla
ne vietiin taas takaisin tallille, jonka voi nähdä Hevoshaantien
varrella tien laidassa. Silloin oli ihan normaalia, että ponit
menivät kolme, neljä tuntia päivässä: kolme oli minimituntimäärä.
Ponit menevät nykyään vähemmän tunteja, mutta eivät ne
ennen voineet kuitenkaan huonostikaan. Tuntiponit tekivät pitkän uran. Ehkä
hevoset eivät ontuneet niin paljon, tai siitä ei niin välitetty.
Siihen
aikaan ei ollut niinkään leirejä, vaan ponit vuokrattiin kesäksi.
Ohjattua ei ollut kuin maastot, vaan hevosia ratsastettiin kaksi tuntia
päivässä. Ponit olivat aivan kuin meidän. Illalla ne vietiin vain
talliin ja aamulla takaisin laitumelle. Vuokrausajan olimme aina
viikon Pollepirtissä yötä, ja siellä ei ollut ketään aikuisia.
Chrissen silloinen Rontti-koira oli meillä turvana, se oli käynyt
jonkin turvakoulutuksen. Rontille oli opetettu, että ”jätkä”-sanan
kuultuaan sen piti haukkua ja käyttäytyä uhkaavasti. Onneksi ei
koskaan tullut aitoa tilannetta, jossa tätä taitoa olisi tarvittu.
Claudia-tamma ja taustalla Hanipokan satulahuone-toimisto. Vasemmalla kentän kulma ja oikealla laidunta.
|
Välillä
kesäaikaan lintsasin koulusta ja tulin tallille, kun aamuisin
hevoset vietiin laitumelle parin kilometrin päähän. Joskus
lähdettiin Chrissen kanssa kahdestaan viemään hevosia, niin, että
Chrisse oli oman hevosensa selässä ja käsissään hänellä oli
hevoset molemmilla puolilla naruissa. Minä tulin hoitoponillani
perässä ja käsissä oli samalla tavoin kaksi hevosta lisää.
Loput hevoset juoksivat irrallaan meidän välissämme. Välillä
laukkailimme kiinni välistämme karanneita hevosia. Vetäjällä oli
pakko olla kaksi hevosta käsissään, sillä muuten olisivat muut kiilanneet
ohi kapeallakin tiellä.
Asutusta
ei alueella ollut silloin juuri ollenkaan, vain meidän tallimme,
Hakunilan kartano ja Hevoshaantien päässä olevat talot. Ei juuri
muuta. Metsän maastopolkuja saimme käyttää, ja eri polkuja
käytimmekin paljon. Sänkipeltoja pääsi usvattamaan oikein
kunnolla, rivissä vain joku näytti lähtömerkin ja sitten mentiin!
Toivottiin vain, että hevoset pysähtyvät ennen pellon päässä
olevaa ojaa. Kävimme ihan koko ajan maastossa, mutta hirveästi en
muista että kukaan olisi tippunut. Maastoilimme myös ilman satulaa.
Hyppäsimme myös paljon, varsinkin koska olin valmennusryhmässä. Esteitä hypättiin ihan alusta lähtien. Puomeja en muista että olisimme menneet
koskaan, mutta puisia, kiinteitä kavaletteja kylläkin.
Olen
katkaissut käteni maastossa, mutta omalle kohdalle ei ole sattunut
sen ihmeempiä. Olimme kaverini kanssa myöhässä tunnilta, ja muut olivat jo
lähdössä maastoon. Juoksimme laitumelle hakemaan hevosia, ja
hyppäsin kiven päältä ponin selkään, jotta olisimme ehtineet
nopeammin satuloimaan. Matkalla tallille hevonen kompastui, tulin
alas ja katkaisin ranteeni. Muut tulivatkin jo vastaan ja
ihmettelivät vain, minne olimme jääneet. Yllättävän vähän
meille sattui kuitenkin onnettomuuksia verrattuna siihen, kuinka
hevosten kanssa oltiin.
Furius-varsa
kesällä 1978 laitumella, nykyisen alakentän kohdalla. Takaa näkyy tänä päivänäkin pystyssä seisova lato.
Talvella
minulla oli jalassani vanhat hiihtomonot tai muut liukkaat kengät.
Illalla viimeisen tunnin jälkeen veimme hevosia takaisin tallille
niin, että poneilla oli riimut ja narut kaulalla ja itse menimme
hevosen taakse seisomaan. Siinä sitten hännästä kiinni pitämällä
ravasimme koko matkan takaisin tallille. Kaikenlaista niiden ponien
kanssa tehtiin.
Tallin
takana, samassa vanhassa rakennuksessa oli kanala, ja kanoista tuli
täitä hevosiin. Yksi poneista sai jatkuvasti näitä kanatäitä,
joten ponin hoitajakin nimitettiin Kanatäiksi. Nimeä lyhenneltiin
aina välillä, mutta kutsumanimi säilyi hoitajalla vuosia.
Tallissa ei ollut vesiboksia, joten jalat pesimme pihalla olleiden
hoitopuomien luona kylmällä vedellä ämpäreistä, oli kesä tai
talvi. Kaikki oli välillä aivan jäässä. Vain hevosilla oli tallissa karsinat,
poneilla oli pilttuut, joissa ne olivat sidottuina.
Suurin
ero nykypäivään on turvallisuudessa. Ratsastus tuntuu olevan kovin
steriiliä ja sääntöjen sanelemaa nykyisin. Kyllähän se liittyy
kuitenkin turvallisuuteenkin, esimerkiksi SRL määrää
jäsentalleilleen tietyt kriteerit. Ja eihän se tietenkään ole
järkevää mennä ilman kypärää. Turvallisuus otetaan paremmin
huomioon kaikessa tekemisessä, esimerkiksi hevosen mahan alta ei
enää mennä tai aivan sen takana ei seistä. Ennen sitä ei niin
valvottu.
Hevosetkin
ovat tietysti erilaisia. Osaltaan hevoset olivat kiukkuisempia kuin
nykyisin, sillä ne olivat saaneet vapaan kasvatuksen. Osa hevosista
oli hyvin kiukkuisia, ja niiden kohdalla oli hyvin tarkkaa, kuka
esimerkiksi haki ne tarhasta. Ne saattoivat tulla päälle, jos et
ehtinyt väistää. Nykyisin hevoset ja ponit ovat kiltimpiä ja
koulutetumpia, ja sekin osaltaan lisää turvallisuutta.