Viikko tallipoikana, 3. osa

 Petri vietti viikon Poni-Haassa tallitöitä tehden. Juttusarjassa tutustumme tallin arkeen tuntiratsastajan silmin. Ensimmäisen osan voit lukea tästä,  toinen osa löytyy täältä. 
Tämä on juttusarjan viimeinen osa.

Iltapäivä

Viikon ensimmäisinä laidunpäivinä ponit ja hevoset saivat olla laitumella aluksi vain muutaman tunnin, jotta ne eivät söisi liikaa vihreää kerralla.
Siirsimme isot tammat muutaman tunnin ulkoilun jälkeen vihreältä takaisin tuttuun hiekka-aitaukseen. Haasteena olikin, että eihän tammoilla ollut mitään kiinnostusta lähteä pois herkkuapajilta. Lopulta saimme houkuteltua ensin Lempin liikkeelle, muut tammat seurasivat sitten melko kiltisti perässä. Lopputuloksena oli lauma hölmistyneitä tammoja hiekka-aitauksessa, jotka tajusivat, että heitä olikin huijattu pahemman kerran. No, onneksi pääsivät juomaan hiekka-aitaukseen raikasta vettä, joka helpotti oloa lämpiminä kevätpäivinä.

Vaikka kuinka yritimme pitää ponit ja hevoset vain rajatun ajan vihreällä ensimmäisinä päivinä, niin valitettavasti kuitenkin muutama ponitamma ahnehti liikaa ja lopputuloksena muutama ähkypotilas. Onneksi Pepin ja Iineksen ähkystä selvittiin säikähdyksellä ja eikä mitään pahempaa päässyt tapahtumaan. Lepo ja liikunta auttoivat molemmat ponit taas kuntoon. Muutama muukin poni oli melko voipuneen oloinen ensimmäisten laidunpäivien jälkeen.

 

Lounastauon jälkeen oli aika hakea ponit ja hevoset takaisin sisälle. Oli mielenkiintoista huomata, miten tarkka ja säännöllinen on hevosten päivärytmi ja niiden oma sisäinen kello. Jo hyvissä ajoin ennen sisäänpääsyt tammat ja ruunat alkoivat kokoontua laitumen portille ja odottamaan pääsyä takaisin talliin. Kun laitumen portit avattiin, niin vauhti taas oli taas melkoinen ja ruunat laukkasivat taas täyttä vauhtia niityltä takaisin kohti tallia.

Talliin saavuttiin vaiheittain – isot tammat, pienet tammat ja ruunat, kukin omana ryhmänään. Täytyy myöntää, että olin melkoisen yllättynyt, että ponit ja hevoset osasivat (ainakin periaatteessa) mennä itsenäisesti kukin omaan karsinaansa. Mutta kyllähän siinä välillä melkoinen härdelli syntyi, kun jotkut asukit menivätkin väärään pilttuuseen. Etenkin Lady oli täysi hönö ja sitä sai aina luudalla ohjata oikeaan suuntaan.

Osa poneista tuli sellaista kyytiä, että kengät vain kopisivat pitkin tallin käytävää ja itse oli parempi vetäytyä lähemmäs käytävän reunoja. Muutaman kerran parikin hevosta tai ponia oli samassa karsinassa, mutta silloin piti ottaa vain vierailijaa harjasta kiinni ja ohjata kohti omaa osoitetta. Ihmeen kiltisti suostuivat aina siirtymään. Omalta osaltani haasteena oli, että en millään oppinut tuntemaan viikon aikana kaikkia asukkeja ja välillä ihmettelinkin, että kukas tämä on ja missäs tämän oma pilttuu on. No, kaikesta selvittiin pienen säädön jälkeen.

Kun asukit oli saatu sisälle, niin vuorossa oli tallin käytävien lakaisu ja päiväruokinta. Heinien lisäksi päiväsaikaan tarjottiin kauraa, melassia, kivennäisiä, öljyjä ja vitamiineja – kullekin oman ruokavalion ja ohjeen mukaisesti. Hevosten ja ponien ruokinnan jälkeen alkoikin työpäivä olla täynnä omalta osaltani ja täytyy myöntää, että päivät menivät yhdessä hujauksessa – sen verran mielenkiintoisia ja tapahtumarikkaita päivät olivat.

Yhteenveto ja opit

Kokonaisuutena viikko tallipoikana vierähti yllättävänkin nopeasti eikä luppoaikaa ollut oikeastaan ollenkaan. Aikaiset aamuherätykset ja fyysinen työ vaativat veronsa – päiväunet maistuivat kolmen ensimmäisen työpäivän jälkeen, mutta loppuviikosta kroppakin tottui jo paremmin uuteen rytmiin.

Vammojen osalta selvittiin onneksi vähällä, vain yksi rakko kädessä. Viikon aikana ei sattunut yhtään vaaratilannetta hevosten tai ponien kanssa, vaan tallin asukit käyttäytyivät kaikissa tilanteissa hyvinkin rauhallisesti ja ymmärrettävästi.

Minulla ei ollut mitään isompia odotuksia tai ennakkoajatuksia ennen työviikon alkua. Tavoitteena oli oppia lisää hevostenhoidosta sekä ymmärtää paremmin, mitä tallin arki on. Kokonaisuutena viikko oli erittäin antoisa ja positiivinen kokemus. Lisäksi opin taas hieman lisää hevosten hoidosta ja niiden luontaisesta käyttäytymisestä.

Yllättävää oli, kuinka vähän olin konkreettisesti tekemisissä hevosten kanssa. Mihinkään rapsutteluun tai seurusteluun ei jäänyt aikaa, vaan keskeistä oli antaa asukeille ruokaa ja huolehtia ulkoilusta. Toinen asia, mikä yllätti, oli työn fyysisyys. Koneita ei pahemmin pystytty hyödyntämään, vaan viikon tärkeimmät työkalut olivat talikko ja luuta.

Hevosten hoito on fyysisesti hyvin vaativaa työtä, joka vaatii erittäin hyvää kuntoa. Arvostus tallihenkilökuntaa ja heidän tekemää työtä kohtaan nousi huomattavasti tämän viikon myötä. Välillä ihmettelinkin, että miten tallitöitä pystyy hoitamaan kolmen henkilön voimin, kun nyt meitä oli kuusi ja töitä riitti koko ajan.

Itselleni viikon tärkein oppi oli, että sain paremman ymmärryksen siitä mittavasta taustatyöstä, jota tehdään päivän aikana hevosten hyvinvoinnin eteen. Näin meillä ratsastajilla on tunnille tultaessa reipas, hyväntuulinen, ravittu ja ulkoillut hevonen tai poni sekä siisti talli ja karsinat.

Seuraavan kerran kun menette omalle ratsastustunnille, niin toivonkin että jokainen meistä muistaa ja osaa arvostaa sitä meille näkymätöntä työtä, jota on tehty päivän aikana, jotta meidän jokaisen oma ratsastustunti olisi mahdollisimman hieno kokemus. Vielä kerran suuri kiitos tallin henkilökunnalle!

Petri P.

Viikko tallipoikana, 2. osa

 Petri vietti viikon Poni-Haassa tallitöitä tehden. Juttusarjassa tutustumme tallin arkeen tuntiratsastajan silmin. Ensimmäisen osan voit lukea tästä.

Aamupäivä

Hevosten hyvinvoinnille on tärkeää selkeä ja säännöllinen päivärytmi. Aamuruokailun jälkeen tallin asukkaat tietävät hyvin, että seuraavaksi on aika päästä ulkoilemaan. Tosin muutamana aamuna oli ratsastustunteja, jolloin piti olla tarkkana, mitkä hevoset päästettiin ulos ja mitkä jäivät sisälle. Voi sitä pettymystä, kun kaverit lähtivät ulkoilemaan, mutta itse joutuikin vielä lähtemään töihin vieläpä heti aamuruokailun jälkeen.

Tällä viikolla olikin tiedossa iloinen yllätys tallin asukkaille – hevoset ja ponit pääsivät nimittäin ensimmäistä kertaa vihreälle laitumelle. Mielestäni koko työpäivän hienoin hetki olikin, kun päästimme ponit ja hevoset ulos aamuruokailun jälkeen yhdeksän aikoihin aamusta. Varsinkin, kun ne tajusivat, että tällä kertaa ei mennäkään tuttuun hiekka-aitaukseen vaan vihreälle niitylle.

Ensimmäisenä oli vuorossa isot tammat, joilla olikin jo aitaus valmiina. Aluksi tammat tulivat tuttuun tyyliin lönkötellen tallista ulos Lempin johdolla, mutta sitten ne tajusivat, että nyt päästään vihreälle. Saman tien tammat kiihdyttivät kovaan laukkaan ja rynnistivät kohti vihreätä laidunta. Laitumella piti tehdä vielä muutama kunniakierros pukkihyppyjen kera.

Pikkutammat talutettiin alkuviikosta yliksen viereiselle niitylle omassa saattueessaan ennen kuin saimme heillekin rakennettua oman kesälaitumen tallin läheisyyteen. Sain kunnian viedä ja hakea Terttua päivittäin. Terttu onkin ilmeisesti tunnettu hieman äkäisenä ponina, mutta meillä yhteistyö sujui mainiosti. Liekö sitten hyvällä ruoalla ollut osuutta asiaan.

 Pikkutammojen naapurissa – omassa pikku aitauksessaan ulkoilivat päivittäin kahdestaan Nalan ja Bambi, jotka eivät osaa käyttäytyä isomassa laumassa.

Rakensimme alkuviikosta myös poni- ja hevosruunille yhteisen kesälaitumen viereisen urheilupuiston niitylle, lähelle ponitammojen kesälaidunta. Viikon vaikuttavin hetki olikin, kun päästimme aamuisin ruunat kesälaitumelle. Alkuihmetyksen jälkeen ruunat kiihdyttivät aikamoiseen laukkaan ja tanner vain tömisi, kun ruunat kiisivät ohi. Meidän tehtävänä oli varmistaa, että ruunat pysyivät narukäytävän sisäpuolella ja osasivat mennä oikealle laitumelle. Oli hauska nähdä, kuinka ratsastustunneilla välillä melko verkkaisesti liikkuvat Tipo ja Roy kiihdyttivät täyteen laukkaan, kun tiedossa olikin ulkoilua niityllä.

Todellisuudessa tallityöntekijät ovat melko vähän tekemisissä hevosten kanssa päivän aikana. Tämä olikin itselleni pienoinen yllätys, että hevosten hoitaminen jää aika vähille työpäivän aikana. Lähinnä hevosten kanssa ollaan tekemisissä ruokintojen yhteydessä sekä, kun niitä viedään ja haetaan takaisin laitumelta. Toinen työhön liittyvä yllätys oli työn fyysisyys ja raskaus, ainakin näin toimistotyöntekijän näkökulmasta.

Kun hevoset oli saatu ulos, niin alkoi päivittäinen karsinoiden siivous. Tässä vierähtikin helposti pari tuntia. Lopputuloksena toistakymmentä isoa kottikärryllistä asukkien jätöksiä ja turvetta, jotka kipattiin isoon ruuviin ja kuljettimen kautta kompostoitavaksi ja lopulta säkitettävksi Pollen Paras hevosenlannaksi.

Muutaman kerran viikossa avattiin karsinoiden ovet kokonaan, jolloin Kirsi ajoi näppärästi Avantilla jokaiseen boxiin uutta turvetta. Kun karsinat oli siivottu ja turpeet ajettu, niin sitten laitettiin vielä heinät valmiiksi päiväruokailua varten. Tämän jälkeen olikin henkilökunnan ansaittu lounastauko.
Fyysinen työ ja ulkoilu tekivät sen, että viikon aikana energiantarve nousi huomattavasti ja ruoka maittoi itsellänikin erityisen hyvin.

Petri P.

Uusi juttusarja: Viikko tallipoikana, 1. osa

Tyttäreni poniharrastuksen innoittamana aloitin oman hevosharrastukseni Poni-Haassa aikuisten alkeiskurssilla kolmisen vuotta sitten ja siitä lähtien olen käynyt Teeten tunneilla lauantaisin. Lisäksi suoritin perushoitokurssin viime syksynä. Työpaikan vaihdon johdosta minulla on kerrankin useamman kuukauden kesäloma ja tästä heräsi ajatus, että olisiko mahdollisuus tutustua tallin toimintaan ja arkeen lähemmin?
Tavoitteena olisi oppia lisää hevosten hoitamisesta sekä ymmärtää, kuinka tallin arkea pyöritetään.

Kaksi puhelinsoittoa (Virpille ja Kirsille) ja harjoittelupaikka järjestyi Poni-Haasta toukokuun viimeiselle viikolle. Viikon aikana meitä olikin normaalia isompi porukka, koska vakityöntekijöiden (Kirsi, Virpi K, Sofia) lisäksi auttamassa olivat työ- ja tet-harjoittelijat Noora ja Inka sekä allekirjoittanut.

Tässä ajatuksia, tunnelmia ja kokemuksia viikon varrelta.

Prinssi, Ferrari ja Broidi

Aamu

Tallilla jokainen työpäivä alkaa heti aamusta kello 7. Toista se on toimistotöissä, jolloin yleensä vasta heräilen seiskan jälkeen ja konttorille voi mennä liukuman mukaan yhdeksän aikoihin. Onneksi on kesä tulossa ja aamut ovat valoisia, niin tämä helpotti heräämistä. Tosin ensimmäisenä aamuna heräsin jo ennen kellon soittoa – täynnä intoa ja odotusta viikon töistä.

Päivän hienoimpia hetkiä oli heti aamusta, kun avasimme oven ja astuimme tallin käytävälle. Aamunkajossa toistakymmentä päätä kurkki karsinoista ja melkoinen meteli ja hirnahtelu käynnistyy saman tien – ruokaa on tulossa! Voi sitä ponien ja hevosten tohkeisuutta. Hätäisimmät ja huonotapaisimmat yrittivät myös potkia ovia tehostaakseen vaatimuksiaan, mutta Kirsi pisti nämä tapaukset saman tien tiukkaan kuriin. Ei muuta kuin valmiiksi täytetyt heinäkärryt esiin ja ruoan jakoon.
Ahneimmat yrittävät napata kaula pitkällä ensimmäisen suupalallisen jo suoraan kärrystä tai viimeistään kädestä, kun ojensi heiniä kohti karsinaa. Varsinkin monet ponit tuntuivat olevan melko itsepäisiä tapauksia. Hevoset siirtyivät sivuun helpommin ja odottivat nöyremmin, että heinät olivat paikallaan. Jopa Lempi siirtyi rauhallisesti sivulle, odotti ja antoi laittaa heinät omalle paikalle verkkosäkkiin. Normaalisti aina ennen ratsastustuntia Lempi alkaa luimistelemaan ja tuijottaa vihaisesti, kun astuu hänen karsinaansa. Nyt ei ollut yhtenäkään päivänä kiukkua eikä huonotuulisuutta. Saman havaitsin myös Silverin kohdalla, joka on yleensä melko epäluuloisen oloinen, kun menee hänen luokse ennen tuntia.

Tammoja, etualalla Aune

Kun heinät oli jaettu, niin oli aika jakaa aamun kaurat. Jos aamun ensimmäinen reaktio oli melkoinen hirnunta ja pauke, niin kaurakärryjen lähestyessä alkoikin kuulua erikoista hyrinää ja hyminää, jota tehostettiin ojennetuin kauloin. Ruokailujen yhteydessä tulivat tutuiksi hieman mystiset koodit ja ohjeet karsinoiden ovissa (esim 3-2- 3, rip-rip- rip). Näiden perusteella siis annostellaan kullekin ponille ja hevoselle oikeat määrät heinää, kauraa, melassia ja muita vitamiineja. Lisäksi piti ottaa huomioon erikoisruokavaliot ja mahdolliset sairaslomalaiset, jotka eivät tarvinneet ruokaa yhtä paljon.

Lopuksi raavittiin haravalla heinät pois käytäviltä ja jätettiin ponit ja hevoset ruokailemaan. Oli aika pitää aamukahvin mittainen tauko.

Petri P.

Ruunia

Joulukalenteri: 24. luukku

Lucia-juhla

Tänäkin vuonna joulukalenterimme huipentuu Lucia-juhlan tunnelmiin. Teemana oli tänä vuonna evankeliumi Poni-Haan mukaan. Lucia-juhlan käsikirjoitus oli mukailtu Stadin evankeliumista soveltuvaksi Poni-Haan historiaan, ja sen muotoilivat Anne ja Sini.

Silloin Kekkonen, joka oli niinku pressana, vähän niinku omisti koko valtakunnan, ja sano, et firmojen täytyy maksaa sille veroja. Kaikki jengi lähti hoitamaan hommat firmoihinsa, jokainen omaan stadiinsa. Niin toi Chrissekin lähti Hakunilasta, Vantaa Citystä ettimään poneja omaa firmaansa varten, jotta sekin voisi maksaa veronsa. Se lähti ponienhakureissulle ukkonsa Tojen kanssa.

Ne löysi kymmenen ponia ja toi ne ponit Hakunilaan, ja näillä oli mukana Suski seimeen kapaloituna, ja Pontte kans jaloissa pyörimässä, ja ne pisti ne kans talliin.

No siellä lähellä oli jotain skidejä, jotka halus jäädä tsiigaa niiden poneja.

Pian nää näki valon, ja totes et ois kivaa ridaa sisällä ja saada isompi talli. Ja sit Chrisse jo alkoki heittää läppää: "Ei mitää hämminkii hei, mä ilmotan teille jäätävän ilon ja se koskee koko jengii. Suski ja Pontte alkaa johtaa tätä puljuu." Just tästä päivästä eteenpäin Hakunilassa alko pyörii Ypäjän stadista tulleita ridaopeja.

No sit Suskiki lähti sinne Ypäjä-stadiin, ja kun se sieltä palas, ni siitä tuli Master. No sit syttyki jo Hakunilan taivaalla kaikista kirkkain tähti, eli Poni-Haka. Viisaat itävantaalaiset ajatteli: Lets go to Hakunila, siellä me nähään mikä homma toi tähti oikeen on. Ne lähti kiitää kohti Hakunilaa ja löysi mageen tallin, joka oli niinku tää Poni-Haka, Laatutalli. Kun ne näki tän, ni ne kerto kaikille muilleki ympäri stadii, et tulkaa ridaa sinne.

Siitä päivästä saakka tääl on käyny sikana jengii, jo 40 vuotta, ja nykyään tääl poneja ostaa ja veroja maksaa Virpi. Mut ne massit menee Saulille.

Ohjelmanumerot ovat katsottavissa myös videoina seuran sivuilta.

Lisää kuvia täällä.

Joulukalenteria on ollut kiva tehdä, onhan meillä jo vankka rutiini sekä tehokas tiimi. Niin tehokas ja rutinoitunut, että tänä vuonna kalenteri päätettiin jo muutamaan kertaan perua sekä viimehetkillä taas toteuttaa. Aiheita on pähkäilty ja juttuja kirjoiteltu yömyöhään. On saatettu ehkä myös ahdistella muita kirjoittamaan meille juttuja. Kaikesta huolimatta blogimme joulukalenteri on mielestämme onnistunut hyvin tänäkin vuonna. Entä teistä? Olisi kiva kuulla kommentteja. Minkälaisia juttuja haluaisitte kuulla jatkossa? Mikä luukku oli suosikkisi, mistä et niin pitänyt?

Blogitiimi toivottaa lukijoilleen hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta. Palaamme näppäimistön ääreen ensi vuonna!

Joulukalenteri: 11. luukku

Tänä vuonna Karvakorva on seikkaillut luukussa viisi.

Tonttu Karvakorva
ja Suuri joulujuoni

”Lunta tulvillaaaaan, on raikas talvisäääää, ei liinakkommekaaaaan, nyt enää talliin jäääää…” Karvakorva lauloi epävireisellä äänellään ja hiveli nenäänsä pitkällä sulkakynällä. Se istui tuuletuskanavassa jalat ristissä ja tarkasteli alapuolellaan avautuvaa satulahuonetta, jossa iltapäivän varhaisten tuntien ratsastajat huolehtivat ponien varusteista. Tonttu piteli kädessään pitkää listaa, joka ulottui aina sen syliin asti suureksi sykkyräksi. Kulmat kurtussa se tiiraili pienten tyttöjen touhuja ja kirjoitti merkintöjään pienellä käsialalla edessään olevalle paperille. Välillä se kaivoi korvaansa sulkakynänsä kärjellä.  Satulahuone tyhjeni vähitellen ja vain muutama tyttö jutteli enää satuloiden luona, kun heidän keskustelunsa kantautui Karvakorvan korviin.

”Voi minä niin odotan joulua! En millään malta odottaa että on jouluaatto ja saa syödä hyvää ruokaa ja kaikki ovat kotona ja saa paljon lahjoja ja Joulupukki tulee käymään,” pienempi tytöistä huudahti ystävälleen. ”Ei mitään joulupukkia ole olemassakaan hölmö, etkö sinä sitä tiennyt. Äidit ja isät ostavat lahjat kaupasta ja paketoivat nätisti. Tai isät ei paketoi, ne hakevat joulukuusen. Meidän naapurin isä käy meillä pukkina joka vuosi ja meidän isä menee heidän luokseen pukiksi”, toinen tuhahti ja katsoi pienempää tyttöä ylimielisesti, ”Kaikkihan sen tietävät.” Pieni tyttö katsoi ystäväänsä järkyttyneenä. ”Tuo ei ole totta! Joulupukki tulee jouluna käymään ja antaa kaikille lahjoja sen mukaan oletko ollut kiltti vai et. Tontut seuraavat sinua aina joulun aikaan ja kirjoittavat suureen punaiseen kirjaansa (Karvakorva vilkaisi suttuista paperinpalaansa ja hihitti) oletko ollut kiltti vai et.” hän väitti kivenkovaan ja polki jalkaansa. Tytön suloisille poskille kohosi vieno puna. Vanhempi heistä hymyili hieman. ”No, usko mitä haluat. Isot tytöt eivät enää usko joulupukkiin tai tonttuihin,” hän totesi ja lampsi tiehensä pikkutytön jäädessä katsomaan hänen peräänsä hämmentyneenä. Karvakorvan suurten korvien välissä kiehui melkein yhtä paljon kuin tuon surullisen tytön. Hän raapusti kynä vilisten merkinnän tuolle ryppyiselle paperille ja vilisti tuuletuskanavaan pitkän parran liehuessa hänen takanaan yhdessä pitkän listan kanssa.

Illalla Karvakorva käveli pitkää käytävää pitkin ja toivotti hyvää yötä kaikille poneille ja hevosille tasapuolisesti. Muutaman kanssa hän jäi pidemmäksi hetkeksi juttelemaan. ”On niin mukavaa, kun vanhat ystävät palaavat kotiin,” hän huokaisi onnellisena. Mikään ei saisi koskaan muuttua. Omassa pesässään illalla hän vaihtoi kuulumisia Muorin kanssa ennen kuin he nukahtivat. Tallitonttujen elämä oli loppujen lopuksi aika yksinäistä. Unessaan vanha tonttu-ukko käpertyi joulupukin kainaloon Joulumaassa takkatulen loistaessa, ja hän haistoi sen kotoisan tuoksun, johon sekoittui ripaus havupuuta, vanhaa hirsimökkiä, talvea, räsymattoa, porontuoksua, paistettua piparia ja jotain omaa, mitä Karvakorva ei osannut sanoin kuvailla.

Seuraava viikko kului odottavissa tunnelmissa: Karvakorvalla ja Muorilla oli kädet täynnä töitä joulun valmisteluissa ja ponien auttamisessa. Siitä huolimatta koko tallin täytti ihana, odottava joulun tunnelma, mikä oli pääosin Muorin ansiota, sillä hänen naisellinen tonttukosketuksensa jätti jälkensä jokaiseen paikkaan, mitä hän kosketti, eikä kukaan voinut vastustaa sitä hyvää mieltä, mikä siitä seurasi.

Karvakorvan kuulemasta keskustelusta oli kulunut viikko, kun hän huomasi noiden kahden tytön kulkevan pitkin jäätynyttä pihamaata. ”Katso Muori, tuossa on se tyttö joka ei usko jouluun,” hän naurahti surullisesti Muorille, joka laski puhtaita pyyhkeitä yhdessä hänen kanssaan. ”Pitää muuten muistaa lähettää se raportti pukille, joulu on kohta jo ovella…” tonttu-ukko mutisi ja kiirehti koloonsa. Muori vilkaisi hänen peräänsä ja kääntyi sitten katsomaan noita tyttöjä. Jos oikein tarkasti katsoi, saattoi hänen uurteisilla kasvoillaan nähdä viekkaan hymyn.

Vanha tonttu kipitti talliin ja kiipesi hieman vaivalloisesti karsinoiden yläkiskoille. Sieltä hän jäi seuraamaan tallin vallannutta hyörinää ja meteliä. Muori tassutteli kiskoa pitkin pienten ponikarsinoiden yläpuolelle, missä vanhaa ruskeaa ponia harjasivat nuo kaksi pientä ratsastajatyttöä, jotka olivat kinastelleet joulupukista. Ponilla oli selkeästi hieman epämukava olo, kun sen karvasta niin kovakouraisesti harjattiin pois ihanan piehtarointihetken muistoja. Vanhempi tytöistä piti tiukasti kiinni ponin päästä ja komensi sitä aina, kun se yritti omalla kielellään kertoa epämukavasta olostaan. Kun Muori näki kuinka nuo kaksi lasta eivät ymmärtäneet ponia, hän mietti ankarasti. Tytöille oli selkeästi annettava opetus. Harmaahapsinen tonttu vilkaisi taakseen ja keksi idean.

Muutama karsina sivumpana seisoi tummakarvainen tamma, jota harjasi isompi tyttö. ”Hän on varmaankin hoitaja. Näyttää pätevältä,” Muori mietti ja kapusi tuon karsinan yläpuolelle. Hän veti nopeasti henkeä ja pudottautui alapuolellaan olevaan ruokakippoon vaimeasti tömähtäen. Tyttö jatkoi hevosensa harjailua ja hyräili vaimeasti itsekseen. Muori viittoili hämmästyneelle hevoselle, joka laski suuren suurta päätään hänen lähelleen. Muori kuiskutti nopeasti hevosen suureen korvaan, ja katsoi sitä toiseen suurista lempeistä silmistä. Molemmat nyökkäsivät lyhyesti, Tonttumuori pudottautui alas pehmeään turpeeseen ja kipitti matkoihinsa.

Tamma tömäytti jalkaansa ja kääntyi katsomaan hoitajaansa. ”No, äläs nyt. Mikä nyt on?” tämä kysyi ihmetellen ja jatkoi harjaamistaan. Hevonen huokaisi ja pyöräytti silmiään. Se tarttui hampaillaan hoitoämpärin kulmaan ja kiskaisi napakasti niin että kaikki tavarat lensivät maahan. ”Hei, lopeta! Johan nyt on,” tyttö huokaisi ja kumartui poimimaan harjoja maasta. Tamma tökkäsi häntä lempeästi turvallaan ja tyttö kohotti kätensä silittääkseen varovasti sen pehmeää turpaa. Noustessaan ylös ja asettaessaan ämpärin paikoilleen tyttö kuuli teräviä sanoja läheisestä karsinasta, jossa nuo kaksi tyttöä harjasivat vanhaa poniaan. Hoitajatyttö katsoi heitä hetken kulmakarvat ärtyneessä rypyssä, irrotti sitten hoitohevosensa riimustaan ja marssi noiden kahden tytön luo.

Sillä aikaa Muori oli hiipinyt käytävän toiselle puolelle ja luikahtanut karsinan ovenraosta sisälle. Poniruuna vilkutti hänelle silmää ja laski päätään sen verran, että Tonttumuori ylsi tarttumaan sen riimunnarusta kiinni ja kiipeämään sitä pitkin istumaan ruokakippoon. Kun vanhempi tyttö saapui läksyttämään tyttöjä, Muori myhäili itsekseen piiloutuneena syvään vihreään kuppiin. Lyhyen mutta kiivaan keskustelun päätteeksi nuorempi tytöistä lähti hoitajan mukana hakemaan ratsastusvarusteita. Vanhempi tyttö jatkoi ponin harjailua hieman nolona, tällä kertaa paljon hellemmin. Eipä heillä mikään kiire vielä ollutkaan.

Tonttumuori oli kekseliäs tonttu, ei se muuten olisi päässyt päävastuuseen joulupukin piparinleivontatalkoissa. ”Hätä ei lue lakia”, se mutisi kiiveten ylös kauramössön täyttämästä kupista. Muori jatkoi hieman vaivalloisesti kiipeämistään, ja pian se seisoikin karsinan laidalla pitäen tiukasti kiinni itsensä paksuisesta kalterista. Se oli nyt tonttujen näkökulmasta hyvinkin korkealla, ja jopa vanhaa tonttua voi joskus korkeat paikat vähän pelottaa. Tonttu oikaisi paitansa helmaa ja rykäisi kurkkuaan. ”Psst. Psst. PSST,” se sanoi. Tyttö jatkoi harjailuaan ja hieraisi korvaansa. ”Vai et sinä usko tonttuihin tai joulun taikaan. Vilkaisepa tänne,” se kuiskutti. Tyttö kääntyi vaistomaisesti katsomaan ponin päätä. Harja pysähtyi hänen kädessään ja katse nauliutui tuijottamaan. Tytön suu aukeni ja sulkeutui tasaiseen tahtiin, ja hän räpytti silmiään. Siinä oli ollut jotain. Tai jokin. Ei hän ollut varma, oliko siinä ollut. Oliko edes ollut mitään nähtävää? Mutta se näytti niin aidolta, ei niin kuin kirjoissa, mutta että oikea tonttu… Se oli varmasti harha. Mutta tyttö ei voinut olla asiasta aivan varma.

”Tulipahan sekin asia hoidettua,” muori hymyili ja kipitti käytävän laitaa pitkin tiehensä hyvin tyytyväisenä itseensä.

”Ja muistakin nyt käyttää niitä lapasia mitä neuloin sinulle, ja äläkä ole liian kauaa ulkona, ettet vilustu, muista juoda teesi joka ilta niin pysyt terveenä…” Muori huusi vielä kiivetessään Raakun selkään suurien siipien tyveen. Lintu levitti siipensä, vilkaisi autiota pihaa ja ponnisti sitten vahvoilla jaloillaan ilmaan siipien lyödessä tihentyvään tahtiin. Harakka kohosi korkeammalle, ja Muori sen selässä näytti hyvin pieneltä tarrautuessaan linnun niskahöyheniin. Ylväästi he kääntyivät pohjoiseen ja katosivat kirkkaaseen aamuun Karvakorvan seistessä yksinäisellä pihamaalla, vain nenänpään pilkistäessä suurten villavaatteiden alta.

Joulukalenteri: 9. luukku

 

 

 

 

 

 

 

Sata ja yksi kesäistä tallitarinaa

Kesällä tallin ollessa kiinni ja hevosten lomaillessa ehtii sattua ja tapahtua kaikenlaista. Pääsemme nyt hetkeksi palaamaan lämpimiin kesäpäiviin ja muistelemaan muutamia kommelluksia.

(c) Titta

 Hevoset lomailivat kolme viikkoa, ja suurin osa niistä vietti sen kotimaisemissa. Olimme Jatan kanssa palvelemassa lomailevia nelijalkaisia ystäviämme ja päiviin mahtui yhtä sun toista. Hevoset viettivät päivät laitumella ja yöt tallissa ja ihmiskontaktit rajoittuivat taluttamiseen tallin ja laitumen välillä. Sitä taluttamista riittikin, vaikka kilteimpiä hevosista pystyttiin taluttamaan kaksi kerralla. Hevoset olivat kuitenkin lomafiiliksissä, mikä toisinaan aiheutti hupaisia seurauksia, joista voitte lukea alta. Tarinat eivät valitettavasti ole kronologisessa järjestyksessä, joten laitumien paikat vaihtelevat epäloogisesti.

Sadetta pitämässä
Hevosilta piti tietysti tarkistaa vedet laitumilta useamman kerran päivässä. Eräällä tällaisella tarkistusmatkalla kesäinen rankkasadekuuro yllätti minut ruunien laitumella, joka silloin sijaitsi yläkentän vieressä. Keskellä laidunta kasvaa valtava paju, jonka alle juoksin sadetta suojaan. Hetken päästä havahduin vierestä kuuluvaan pörinään, kun hevoset ilmeisesti aikoivat kulkea vierestäni mennyttä polkua pitkin ja kärjessä kulkenut Antti säikähti minua. Hetken aikaa juteltuani ruunat yksi kerrallaan uskalsivat juosta ohitseni, Anttia lukuunottamatta. Sen mielestä oli hyvin epäilyttävää pitää sadetta pajun alla.

Puskassa asui mörkö (c) Titta

Kun ruoho oli vihreämpää aidan toisella puolella
Hevosten piti kulkea kyseisen rinteen valloittaneen pajun ohi päästäkseen laitumen yläosaan. Ne eivät kuitenkaan viihtyneet siellä kovin hyvin ja alarinne oli nopeasti syöty tyhjäksi. Eräänä kauniina päivänä ylärinteen ruoka ei enää riittänyt viihdyttämään ruunia. Olimme satulahuoneessa minä, Pirita ja silloin tallilla ollut harjoittelija Jenna. Yhtäkkiä Jenna huudahti, että pihalla on hevosia irti. Näin jo mielessäni hevostammojen kymmenpäisen lauman laukkaamassa pihassa ja juoksin ulos pysähtyen vain nappaamaan ensimmäiset näkemäni riimunnarut. Pirita ja Jenna juoksivat perässä. Ulkona tajusin, että tilanne oli huomattavasti rauhallisempi, kun kuusi ruunaa seisoi parkkipaikan vieressä syömässä tai tutustumassa parkkiksen vieressä laitumella olleisiin Ginaan ja Lakontaan. Nappasin ensimmäisenä kiinni Simon ja Lassin, joiden tiesin antavan kiinni, samalla kun Piritan onnistui pyydystää Antti ja Pete. Gera ja Silver eivät olleet yhtä valmiita luopumaan vapaudestaan. Onneksi Jatta oli nähnyt yläkerrasta meidän juoksevan maneesin läpi ja tajunnut jonkin olevan pielessä. Kun Jatta saapui pihalle, eivät kaksi viimeistäkään sankaria enää jaksaneet laittaa vastaan. Lähdimme viemään hevosia takaisin yläkentälle, mutta jo kentän portin kohdalla tuli vastaan ensimmäiset sähkölangat. Tarhan aita oli kulkenut yläkentän viereisen tien laitaa, mutta nyt se oli koko matkalta maassa. Palautimme sitten villikot alakentälle pohtimaan tekemisiään.

Tällä kertaa luvallisesti laitumella. (c) Titta

Kun sähkölangassa kulkikin sähkö
Gina sai juhannuksena laitumella ikävän potkun, jonka seurauksena siltä hoidettiin takareidestä koko kesä isoa nestekertymää. Koska laitumella liikkuminen ei edistänyt vamman paranemista, piti Gina pitää yksin tarhassa. Kolmannen päivän jälkeen aloin sääliä Ginaa ja rakensin sille oman sairaslaitumen tammojen talvitarhan ja rinnelaitumen väliin, siihen kun tarvitsi vain vetää muutama nauha poikittain. Samalla rakensin viereen laitumen Lakontalle, joka ei vielä siihen aikaan ollut laumassa. Gina pysyi tällä läntillään hyvin, aluksi. Kun ruoka alkoi loppua, se kurotteli sitä lisää lankojen välistä ja taisi samalla huomata, ettei aidassa kiertänyt sähkö. Niinpä löysin sen eräänä päivänä Lakontan laitumen puolelta. Tämän jälkeen kävimme Jatan kanssa aitaamassa Ginalle vähän isomman alueen ja laitoimme aidan niin, että siihen sai sähkön. Sen jälkeen Gina pääsi takaisin laitumelle, uusin sähköpaimen täydellä teholla kiinni aidassa. Ei mennyt pitkääkään, kun näin vesiä tarhoihin viedessäni Ginan ottavan oikein napakan iskun aidasta. Ensimmäinen kerta ei edes riittänyt, vaan saman reissun aikana Gina ehti ottaa aitaan toisenkin kontaktin. Sen jälkeen se onneksi uskoi, että tästä aidasta ei kannata mennä läpi. Oli tärkeää saada viesti perille, koska muuten Ginaa ei olisi voinut enää laittaa sähköaidalliselle laitumelle. Oli tästä se hyöty, että totesimme, etteivät Gina ja Lakonta selvästikään välitä toisistaan ja uskalsimme laittaa ne samalle laitumelle muutaman päivän päästä, kun siirsimme ne tilavammalle laitumelle etupihalle.

Gina löytyi Lakontan laitumelta. (c) Titta

Naamioitumisen mestari
Ruunista kotona oli kuusi hevosta, kuten ylempää saattoi päätellä. Näistä eniten ongelmia eivät suinkaan aiheuttaneet nuorimmat Gera ja Silver tai arka Antti, vaan luottohevosemme Pete. Se onnistui milloin solmimaan itsensä tarhan portilla toiseen hevoseen, milloin kävelemään joko minun tai Jatan yli saadessaan ihmeellisen kohtauksen ötököistä. Tähänkin tarinaan lienevät perimmäisenä syynä ötökät, jotka Peteä ahdistavat. Pete tuotiin aina viimeisten joukossa sisään, mistä se ei oikein tykännyt. Jo edellisenä päivänä se oli yrittänyt livahtaa ulos portista samalla, kun Simo ja Lassi olivat tulossa. Jattaa lainatakseni se oli hionut suunnitelman loppuun yön aikana ja seuraavana päivänä se yritti uudestaan. Täysin samanlaisessa tilanteessa olin ottamassa Simoa ja Lassia ulos portista, kun Pete livahti Simon takana ulos. Jatta oli paremmassa kulmassa ja pääsi todistamaan juonen onnistumista. Ei siinä muuta kuin Pete takaisin laitumelle ja uusi yritys. Pete ei kuitenkaan halunnut luovuttaa ja tällä kertaa se oli ujuttautunut Simon ja Lassin väliin, saaden Lassin väistämään taaksepäin. Olin ottanut Simon takaisin kiinni ja napsauttamassa narua Lassin riimuun, kun tajusin, että siinä missä Lassi äsken oli seissyt, seisoikin nyt Pete ja Lassi katseli tilannetta puoli metriä taempaa hämmentyneenä. Lopulta sain Simon ja Lassin sisään, mutta lupasimme Petelle ottaa sen seuraavana päivänä ensimmäisenä sisään.

Vuorikauris (c) Titta

Vieraileva tähti

Joku saattaa muistaa vuosien takaa tallilla olleet kissanpennut Bellan ja Inkiväärin. Kovin kauaa ne eivät tallilla ehtineet olla, kun Nasun vihamielisyys pentuja kohtaan oli niille ilmeisesti tarpeeksi. Ensin Bella kadotti pantansa ja katosi sen jälkeen itsekin, luultavasti jonkun hyväsydämisen ihmisen kotikissaksi. Sen jälkeen Inkivääri muutti ylätallille kyllästyttyään Nasuun ja hieman yli-innokkaisiin ihailijoihinsa. Inkivääriin törmää säännöllisesti maastossa tai yläkentällä, kun se on retkillään. Kesällä se eksyi talllille asti muutamana päivänä ja rakastaa edelleen karsinoiden seinien päällä kiipeilyä. Sen lisäksi se muisti kyllä, ettei Nasu suhtaudu siihen kovin suopeasti, koska pelkkä Nasun maukaisu sai sen katoamaan paikalta ennen kuin ehtii kissaa sanoa. Nasun ollessa retkillään Inkivääri oli oikein hauskaa seuraa ja se osallistui mielellään tallitöihin esimerkiksi vahtimalla seinän päällä tai kottikärryissä istuen.

Inkivääri (c) Titta

Puhekielto tallissa

Hevosista ja poneista näki, että ne nauttivat laitumella olosta. Sen myös kuuli aamulla tallissa, kun aloitimme hevosten viemisen laitumille. Hevoset tuntuivat olevan sitä mieltä, että hommaan meni liian kauan aikaa. Siitä hetkestä, kun ensimmäiset hevoset saivat riimut päähänsä, tallissa kuului jatkuvasti hirnuntaa. Minkään keskustelun käyminen tallissa oli mahdotonta, koska hirnumisen yli ei kuullut edes omia ajatuksiaan. Keskusteleminen tallissa hevosten ollessa sisällä oli ylipäätään hieman epäkannattavaa, sillä lomailevat hevoset olivat kovia juttelemaan ja ne vastasivat puhumiseen hyvin usein hirnumalla päälle. Totesimmekin, että toimintasuunnitelma kannattaa aina tehdä ulkona, jotta keskustelun voi käydä ilman jatkuvaa keskeytystä.

Kenttäponin vikaa

Loman alussa päästimme ponitammat uudelle laitumelle. Suuri tila sai lauman suorastaan villiintymään ja ponit painelivatkin ympäri laidunta minkä pienistä jaloistaan pääsivät. Oli hauska katsella, kun tytöillä oli kivaa. Sen sijaan sydämentykytyksiä aiheutti tammojen huoleton suhtautuminen laitumella sijaitsevaan saarekkeeseen, jossa on kiviä, kantoja ja puunrunkoja. Ne laukkasivat läpi mitä pienemmistä raoista ja hyppivät kivien yli kuin paremmatkin kenttähevoset. Sitäkin olisi ollut hauska katsoa, jos emme olisi pelänneet joka kerta, että joku poneista katkaisee jalkansa. Onneksi ponit osoittivat olevansa ketteriä ja selvästi sukua vuorikauriille, koska vähän aikaa juostuaan ne alkoivat pärskiä tyytyväisinä ja rauhoittuivat sitten syömään, täysin kunnossa kaikki.

Tytöt irrottelee. (c) Titta

Tulva
Ginalla oli tosiaan takareidessä nestepatti, jota hoidettiin koko kesä. Vamma onneksi parani hyvin, joten näitä muistoja voi muistella nauraen. Yksi hoito oli kylmääminen ja vettä saikin suihkuttaa alueelle oikein paineella. Niinpä 20 minuutin kylmääminen aiheutti vesikarsinaan tulvan, jos kaivot eivät vetäneet. Kerran näin kävikin. Tuijotin parikymmentä minuuttia Ginan kankkua ja tajusin veden määrän vasta, kun oli aika laittaa hana kiinni. Huutelin avuksi Jattaa, joka ulvoi naurusta tilanteen nähdessään. Aivan oven viereistä reunaa lukuunottamatta koko vesari oli 5cm vesikerroksen peittämä. Lopulta pelastauduin kiipeämällä seinää pitkin pois, sen jälkeen veimme karsinaansa Ginan, jota tilanne ei häirinnyt lainkaan. Kaivot vetivät sen verran, että jonkin ajan päästä pääsimme jo tyhjentämään ne.

Kesämonsuuni
Kesällä ukkonen ei ole ollenkaan erikoinen sääilmiö. Hevosten kanssa säätiedotuksia kannattaa seurata sen verran, ettei hevosia tarkoituksellisesti työnnä ulos juuri ukkoskuuron alle. Eräänä aamuna säätiedotus näytti Hakunilan yli pyyhkäisevää rankkaa kuuroa ja päätimme laittaa hevoset ulos vasta sen jälkeen. Hevosille tätä tietysti oli vähän vaikea selittää, eivätkä ne arvostaneet ollenkaan sisällä seisomista. Lopulta jatkuva hakkaaminen kävi hermoille niin paljon, että Jatta päätti viedä seuraavan kolkuttajan ulos. Iines oli se onnekas, joka sen jälkeen potkaisi oveaan ensimmäisenä. Niinpä poni riimuun ja ulos. Paitsi, että kun se oli päässyt uuden vesarin ovesta ulos, se tajusi, että vettä tuli aivan saavista kaatamalla ja pysähtyi niille sijoilleen. Jatan kääntyessä ympäri poniparka suorastaan juoksi hänen perässään sisään. Tämän jälkeen joka ikinen hevonen oli täysin hiljaa, mistä lie tajusivat, ettei ulos kannata haluta.

Toisen kerran ukkonen pääsi vähän yllättämään. Tiedossa oli, että illasta saattaisi ukkostaa ja tarkoitus olikin ottaa hevoset ajoissa sisään. Ukkonen vaan tuli aikaisemmin kuin olimme ajatelleet. Olin itse ratsastamassa, kun ensimmäiset jyrähdykset kuuluivat ja siinä vaiheessa, kun olin vienyt ratsuni talliin, ukkonen oli melkein päällä. Juoksimme hevosia laitumilta sisään minkä jaloistamme pääsimme. Vettä tuli taivaan täydeltä, mutta ukkonen onneksi kiersi vähän tallin ohi tällä kertaa. Hevosilla ei kyllä ollut mikään kiire sisään, vesisateesta huolimatta. Jälkeenpäin puristelin vaatteitani ja ratsastuskamojani kuivaksi vesarissa.

Ruunilla oli jano. (c) Jatta

Joulukalenteri: 3. luukku

Poni-Haan vanhat hevoset: Mette

Tässä juttusarjassa selvitämme, mitä kuuluu Poni-Haassa asuneille entisille ratsastuskouluhevosille. Tällä kertaa kuulumisia Metestä, josta kertoo blogin vakikirjoittaja Anna.  Mette lähti Poni-Haasta heinäkuussa 2014.

Poni-Haassa ratsuksi oppinut suomenhevonen Mette asustaa nykyään Poni-Haassa tallityöntekijänä toimivan Virpi Kettusen omalla tallilla Sotungissa yhdessä kolmen shetlanninponin ja toisen suomenhevosen kanssa. Tamma on hienosti sopeutunut maalaiselämään ja uusiin tuttavuuksiinsa ja hevosesta huomaa selkeästi sen, kuinka tyytyväinen se on pitkiin tarhausaikoihin ja rauhalliseen hevosenelämään. Mette lähti  ratsastuskoulukäytöstä oireilevien jalkojensa vuoksi, joten pienellä maalaistallilla se on saanut toimittaa luotettavan maastoratsun virkaa. Nykyään jalat ovatkin jo paremmassa kunnossa, vaikkakaan Mette ei enää juurikaan hyppää. Hyviä maastoreittejä Sotungin metsissä riittääkin, sillä aivan tallin kulmilta alkavat Sipoonkorven kansallispuiston polut ja asutusta on vähänlaisesti. Virkeästä tammasta onkin kuoriutunut yksin liikkuessa aivan uudenlaisia piirteitä, kun se kotiinpäin käännyttäessä ei oikein malttaisi kävellä, niin innoissaan se on paluusta. Kuuliaisena tyttönä se kuitenkin tottelee ratsastajaansa edelleen hienosti. Laukkaaminen on parasta mitä se tietää (jos ruokaa ei lasketa), ja kovaa on Menevän tytön kanssa päästykin menemään!

Ratsastuskoululla ollessaan Mette tunnettiin kaikille soveltuvana luottoratsuna ja varmana maastoilijana. Se on säilyttänyt kiltin luonteensa, mutta saanut uutta virtaa reippaista maastolenkeistä ja lisääntyneistä vapaapäivistä. Neiti tarhailikin viime talvena vain joka toinen päivä uuden hyvän ystävänsä suomenhevostamma-Laisan kanssa, jottei virtaa kertyisi liikaa. Tämän talven tytöt ovat toistaiseksi saaneet viettää yhdessä. Pieniä poneja katsellaan lähinnä aidan toiselta puolelta. Taitavana kouluratsuna Mette on maastoilun lisäksi päässyt myös opettamaan lisää ratsastuksen saloja Virpin tyttärelle.

Menneen kesän Mette laidunsi yhdessä Laisan kanssa suurella laitumella ja hevoset saivat viettää ansaittuja vapaapäiviä. Kun Laisa oleili jonkin aikaa muualla, Metelle piti seuraa vanha shetlanninponiruuna Unski.  Keväällä ja kesän aikana tammaa yritettiin useaan otteeseen astuttaa, mutta yritykset eivät tänä vuonna olleet kovin hedelmällisiä. Kesän alussa Meten mahasta löydettiin kaksosvarsat, mutta ne jouduttiin valitettavasti poistamaan, sillä toista ei saatu poistettua ilman toista ja kaksi varsaa samalla kertaa on tammalle suuri riski. Metelle kaavailtu sulho löytyy sukupostista nimellä Esu, ja sen tietoja näet täältä. Komea poika! Toivon mukaan ensi vuonna on luvassa hyviä uutisia.

Meten harjaa ei enää juurikaan letitetä niin kuin sen ollessa ratsastuskoululla, ja se onkin kasvanut jonkin verran pituutta. Runsaan ulkoilun ansiosta hevonen kasvattaa aina entistäkin paksumman talvikarvan suojaksi viimaa vastaan.

Viikko leiriavustajana

Minä, Annina ja Iida olimme leiriavustajina Tintin leirillä juuri ennen hevosten lomaa.
Leiri oli perus- jatkoleiri. Leiriläisiä oli tällä kertaa vain kahdeksan vaikka alun perin leiriläisiä olisi pitänyt olla 16. Kahdeksan lasta oli toisaalta vain hyvä juttu, sillä aikaa jäi paljon enemmän teoriaan, hevosten harjaamiseen ja varustamiseen sekä kaikkeen muuhun. Aikataulu ei siis ollut tiukka.

Maanantaina oli leirin ensimmäinen päivä, jolloin lapset yleensä tulevat hiukan aikaisemmin kuin normaalisti, joten mekin olimme ajoissa. Lähdin aamulla hakemaan Anninaa joskus kahdeksan aikoihin joten olimme tallilla hieman kahdeksan jälkeen. Ensimmäinen leiriläinen taisi tullakin jo ennen puolta yhdeksää. Yhdeksän aikoihin Tintti saapui paikalle ja kertoi viikon ohjelmasta leiriläisille sekä heidän vanhemmilleen ja infosi myös meitä.
Ensimmäisenä lapset jättivät tavaransa yläkertaan ja suuntasimme sen jälkeen satulahuoneeseen. Satulahuoneesta otettiin harjapussit ja varusteet mukaan. Tallissa autettiin lapset alkuun, jonka jälkeen he jatkoivat itsenäisesti ponien harjausta ja varusteiden laittoa. Tottakai me olimme kokoajan tallissa jos joku tarvitsi apua, mutta annoimme leiriläisten yrittää itse ensin.

Leiriläisten ratsastuksien aikana me saimme hengähtää. Yleensä istuskelimme vaan. Tunnin istuskelun jälkeen autoimme lapset pois tunnilta. Tyytyväisen oloiset ponit pääsivät sen jälkeen laitumelle muiden ponien kanssa. Tässä välissä meillä oli ruokailu. Kahvila pullaponi mahdollisti leiri ruokailut, joka helpotti paljon kun ei tarvinnut tuoda omia eväitä. Ruoat oli hyviä joka päivä. 

Ruokailun jälkeen lapsilla alkoi Tintin pitämä teoria tunti, jolloin me pääsimme ratsastamaan. Ratsastimme yleensä noin tunnin, joskus vähemmän. Melkein joka päivä meillä oli eri ratsut, mutta ehdottomasti paras minun mielestä oli tiistain ratsu Iines. Annina meni usein Letulla, joka onkin ollut tällä kaudella hänellä aika vakio ratsu. Iida taas meni Söpöllä melkein koko viikon.
Meidän ratsastuksen jälkeen päästettiin laumat sisään. Välillä autoimme hevosten päästössä tai sitten olimme yläkerrassa katsomassa. Tähän aikaan päivästä ponit olivat usein kaikkein likaisimpia, joten harjausrumba aloitettiin alusta.

 Ratsastustunneilla opeteltiin kaikkia lajeja. Koulun lisäksi välillä mentiin puomeja, välillä esteitä ja viimeisenä päivänä ratsastettiin ilman satulaa. 

Keskiviikkona järjestimme leirikasteen lapsille, jolloin aikataulu muuttui hieman. Leirikaste olikin ehkä yksi viikon kohokohdista, ainakin meidän mielestä. Toinen mieleenpainuva ja mukava päivä oli perjantai, jolloin leikimme lapsien kanssa melkein tunnin ruokailun jälkeen.
Ensimmäinen leikki oli tuolileikki. Sitä leikimme aika pitkään ja meillä oli hauskaa! Kuuntelimme kaiuttimista musiikkia ja leikimme hyvällä porukalla. Rakensimme maneesiin myös esteitä ja hypimme niitä. Leiri oli yksi kivoimmista leireistä, joissa olemme olleet avustajina. Tämä olikin jo kolmas kesä, kun minä ja Annina olimme Tintin leirillä avustajina.

-Jonna

Kun unelmat käyvät toteen - Amin ja Jonnan tarina

Kun aloitin hoitamaan Amia melkein kahdeksan vuotta sitten, ei mielessä käynytkään hevosen osto.  Niin vain vuodet vierivät ja minäkin kasvoin. Noin pari vuotta sitten tajusin, että Ami ei ole vain hoitoponi vaan  elämäni hevonen ja haluan tarjota sille eläkekodin.

Lopulta, vihdoin ja viimein 14.6. Ami siirtyi omistukseeni.  Poni pääsi pienelle ihanalle tallille, jossa on mukava talliporukka ja kivoja heppakavereita.  Ponihaan vanhat asukit ottivat Amin ilolla vastaan. Ville, Masa ja Hali olivat ihmeissään nähdessään vanhaa kaveria. Erityisesti Ville oli aivan innoissaan tutusta ponista.

Ei ole montaa ihmistä, joka jaksaisi katsoa sellaista säheltävää ponia.  Silti siinä on jotain mikä tekee siitä niin rakkaan.  On ihana nähdä kuinka se on saanut uusia kavereita ja pikkuhiljaa tottuu uuteen paikkaan. 

Amille ehkä suurin muutos on ollut se, että heppakaverit eivät ole kokoaikaa läsnä. Se joutuu olemaan tallissa sen aikaa yksin kun harjaan sen ennen/jälkeen ratsastuksen, loimittamaan ja kylmäämään jalan.
Nykyisin Amilla on ötökkäloimi ja huppu, jotta silläkin on mukavampaa olla laitumella. Eivät enää hyttyset kiusaa samalla tavalla kuin ennen ja ponin mahakin on parantunut paljon.

Vaikka hevosenomistaminen tuo mukanaan suuren vastuun ja stressiä, en siltikään vaihtaisi tätä pois. Se on kaikki sen arvoista! Tämän takia olen tehnyt paljon töitä. Amilla on nyt ympärillään vain tuttuja ihmisiä ja mukavia hevoskavereita, se saa nauttia hyvistä eläkepäivistä kanssani.

-Jonna

Poni-Haan vanhat hevoset: Mio

Tässä juttusarjassa selvitämme, mitä kuuluu Poni-Haassa asuneille entisille ratsastuskouluhevosille. Tällä kertaa kuulumisia Miosta, josta kertoo Miina, ponin hoitaja. Mio lähti Poni-Haassa kesäkuussa 2009.

Mio

Mio muutti Rehndahlin eläinpihalle Kirkkonummelle 20.4.2012, samaan paikkaan missä se asusteli ennen Poni-Hakaan saapumista. Mio oli asunut Poni Haan jälkeen ensin entisellä hoitajallaan sekä myöhemmin harrasteponina lapsiperheelle ennen kuin muutti takaisin Rehndahliin.
Rehndahl on kotieläinpiha jossa on paljon erilaisia eläimiä joita saa tulla katsomaan, siellä on myöskin jonkin verran tuntitoimintaa.

Mio viihtyi Rehndahlissa todella hyvin ja oli kaikkien pikkulasten suosikki. Rehndahlissa Mio kävi pari kertaa viikossa tunneilla. Välillä viikonloppuisin Mio lähti erilaisiin tapahtumiin muiden ponien kanssa ja toimi talutusratsastusponina.
Elämä Rehndahlissa oli siis todella rauhallista ja työ sopivan kevyttä Miolle. Te, jotka muistatte Mion Poni-Haasta muistatte varmaankin, että Miolla oli ongelmia selän kanssa sillä sopivaa satulaa oli vaikea löytää. Rehndahlissa ratsastetaan enimmäkseen ilman satulaa joten Mion selkä on voinut todella hyvin ja sen huomaa selvästi myös herran käytöksestä. Mio on myöskin lihonut paljon mikä on hyvä asia, sillä onhan se aina ollut vähän liian laiha. Mio on saanut viettää kaikki kesät ja talvet isolla laitumella Rehndahlissa Aladin ja Caprio nimisten shetlanninponien kanssa. Mio oli ihan selvä laumanjohtaja tässä ryhmässä.

2.1.2015 Mio muutti Siuntioon yksityistallille. Rehndahlin ratsastuksenopettaja osti ponin, joten Mio on hyvässä hoidossa ja tulee viettämään loppuelämänsä hänen luonaan. Minulla ja Miolla tuli 10 vuotta nyt vuodenvaihteessa täyteen. Olen hoitanut sitä ensin Rehndahlissa, sitten Poni-Haassa ja sitten taas Rehndahlissa ja nyt matkamme jatkuu Siuntioon.

Terveisin
Miina & Mio

Joulukalenteri: 22. luukku

Hei!

Vihdoinkin blogin kirjoittajatytöt antoivat suunvuoron minulle, tallikissa Nasulle. Olen myös kuullut vihiä, että minun kuulumisiani blogissa on odotettukin! No, tässä minä nyt olen.

Tuntemattomille voisin kertoa hiukan elämästäni. Synnyin tallilla 1990- ja 2000-lukujen vaihteessa, eli olen jo aika vanha! Minulla oli myös raidallinen sisko Tiikeri, jonka jotkut vanhemmat tallillakävijät saattavat muistaa. Minua on sanottu pienempänä Pantteriksi mustan värini vuoksi, mutta jossain vaiheessa nimekseni vakiintui Nasu. Siihen aikaan meillä oli myös kaveri Snäksi.

Viimeiset vuodet olen vahtinut tallia yksin. Muutama vuosi sitten harjoittelussa olivat pennut Inkivääri ja Bella, mutta ne lapset eivät oikein sopeutuneet tänne. Bella onnistui ainakin kerran karkaamaan tallilta, onneksi ystävälliset ihmiset olivat kuljettaneet sen Viikkiin, josta se palautui takaisin tallille. Jossain vaiheessa Bella kuitenkin katosi lopullisesti, enkä ole tyttöä sen jälkeen nähnyt. Inkivääri, vaaleanruskea kissa, asuu nykyään yläkentän takana pienellä yksityistallilla. Välillä se on nähty seikkalemasta täälläkin.

Ajattelin antaa teille lukijoille ainutlaatuisen tilaisuuden päästä kurkistamaan päivääni.

Oli sunnuntai, joten tiesin että saisin nukkua rauhassa pitkään. Mutta mitä vielä, sattuikin olemaan kisasunnuntai! Sehän tarkoitti sitä ensimmäiset kisaajatytöt tulivat kolistelemaan makuuhuoneeseeni, eli satulahuoneeseen jo yhdeksän aikaan aamulla. Onneksi minulla on niin hyvät unenlahjat, että käänsin vain kylkeä kopassani ja jatkoin uniani.

Kello taisi olla kolme tai neljä (en ole ihan varma, kun en kovin hyvin osaa tuota kellotaulua lukea), kun ensimmäisen kerran nousin kopastani. Hyvät venytykset, pieni kulaus vettä ja menoksi! Välillä on tylsää olla vain täällä sisätiloissa, joten päätin lähteä ulos pienelle seikkailulle. Ulkona reippailusta ei valitettavasti ole kuvia, sillä karistin perässäni roikkuvan valokuvaajan aika nopeasti.

Parin tunnin jälkeen oli aika palata takaisin sisälle. Äkkiä lämpimään koppaani ja pesulle!

Katsokaas kuinka notkea olen vielä tämän ikäiseksi. Tässä on muuten takatassuni menossa.

Pesun jälkeen lähdin maneesiin etsimään lämmintä paikkaa, johon voisi käpertyä, ja samalla tutkailla illan menoa. Matkalla minut kaapattiin syliin. En ole varsinaisesti mikään sylikissa, paitsi jos minua rapsuttaa samalla. 

Maneesista löysin mukavanoloisen miehen, jonka syliin kiipesin. Sain paljon rapsutuksia ja silityksiä, olenhan niin suloinen.

Tässä oli hyvä olla, kun minua rapsutettiin.

Jonkin aikaa maneesissa istuskeltuani näin tutun mukavan tädin, jolta saan aina hyvää märkäruokaa. Hän kutsui minua satulahuoneeseen, eikä minua tarvinnut kahta kertaa kutsuakaan. Pinkaisin ruokakupilleni, johon sain tädiltä lemppariruokaani.

Osaan odottaa nätisti ruokaani, mutta silti on pakko kokeilla naukua, saisiko sen ruoan silloin vähän nopeammin?

Nam!

Syötyäni palasin vielä maneesiin katsomaan hevosia. Hevoset ovat isoja eläimiä minuun verrattuna, mutta täältä penkiltä niitä on turvallista katsella. 

Kun olin katsellut menoa mielestäni tarpeeksi, ja saanut riittävästi rapsutuksia, oli aika palata takaisin koppaani ja painua yöunille. Puoli kymmeneltä viimeiset ratsastajat kävivät satulahuoneessa, joten viimeistään valojen sammuttua nukahdin.

Ps. Olen muuten tyttökissa, vaikka monet luulevat minua pojaksi. Onko syy musta värini vai komeat viiksikarvani, sitä en tiedä.

Kuvat minusta otti blogin luottokuvaaja Hanski.