Historian havinaa: entinen Poni-Hakalainen muistelee

Oheinen teksti perustuu ainoastaan allekirjoittaneen muistoihin hänen Poni-Haan vuosiltaan. Mikäli asia- tai muita virheitä on, niin ne johtuvat vain ja ainoastaan kirjoittajan hatarasta muistista. Kiitos ja anteeksi siis jo etukäteen.

Kaiken alku ja juuri

Pitkällisen vanhemmilta kinunamisen jälkeen sain vihdoin eräällä kesäisellä automatkalla kuulla, että minulle ja kaverilleni oli varattu paikat syksyllä alkavalle ratsasuksen alkeiskurssille! Uutinen jota parempaa 10-vuotias ja pahasti heppahöpertynyt tyttö ei olisi uskaltanut toivoakaan kuulevansa. Poni-Haka valikoitui paikaksi kaverini ehdotuksesta, he kun olivat aikoinaan asuneet melko lähellä tallia ja käyneet joskus tarhan reunalla katsomassakin ulkoilevia hevosia.

Sari ja Sancho kaarrossa tunnin jälkeen vuonna 1997

Muistelen, että vanhempani olivat aikaisemmin perustelleet ratsastusharrastukseni eväämistä sillä että se on vaarallista, vedoten Cristopher "Teräsmies" Reeven halvaantumiseen ratsastusonnettomuudessa. En tiedä että mikä sitten lopulta muutti heidän mielensä, mutta olen ikuisesti kiitollinen siitä että sain mahdollisuuden elinikäiseen harrastukseen.

Mahanpohjassa lenteli parvi perhosia, kun ensimmäisen ratsastustuntipäivän aamu koitti. Ratsastustuntimme ajankohta oli lauantaina aamupäivällä, joten koko aamun ehti olla täpinöissään kotona, kun ei tarvinnut kouluunkaan mennä. Olin "perinyt" pari vuotta vanhemmalta ja niinikään heppahullulta serkultani hienot mokkapaikkaiset ratsastushousut, kypärän ja kumiset ratsastussaappaat ja niissä pukineissa sitä kelpasikin sitten marssia tallin ovesta sisään.

Sain ensimmäiselle tunnille ratsukseni Nimpan, eli arabohaflingerruuna Ibis II:n, joka teki rauhallisuudellaan minuun suuren vaikutuksen. Alkeiskurssimme opettajana toimi rempseä Vornasen Leila, joka piti huolen siitä että me pienet aakoolaiset edistyimme ratsastajina hitaasti mutta varmasti.

Samoihin aikoihin kun meistä pienistä aakoolaisista tuli jatkokurssilaisia, siirtyi Leila äitiyslomalle ja Noora saapui uutena poniopena Poni-Hakaan ja alkoi pitämään myös meidän tuntimme. Minun ja kaverini yhteinen suosikkiponi oli pyöreä ja "sydänpepustaan" tunnettu haflingerruuna Sancho ja aina kinastelimmekin poniluukulla ennen tunnin alkua siitä, kumpi saa pyytää opelta Sanchoa tunnille.

Muistan myös sen että en päässyt jänisloikalla 110 senttisen Nökö-ponin selkään, kun ohjelmassa oli ratsastaminen ilman satulaa. Olen vielä nykyäänkin hieman kömpelö tuossa selkäännousemisosiossa ja aina kun pungerran nykyisen 157 cm korkean ratsuni selkään pallin päältä ja ähisen nostaessani jalkaa superpitkään jalustimeen, muistan kailottaa että enpä oo päässy sen "satakymmenensenttiikorkeen" Nökönkään selkään punttaamati!

Nökö, säkää kaiketi n. 110 cm

Unelmien hevonen, Milton

Milton tarhassa kesällä 1998 

Olisikohan ollut loppuvuodesta 1996 kun tallille saapui Itä-Suomesta uusi tuntiponi, ruuna Milton. Kaverini menetti heti sydämensä tälle herkälle arabiristeytykselle, mutta minä jatkoin Sanchon fanittamista. Ensimmäinen yhteinen kokemukseni Miltonin kanssa päätyi täyteen katastrofiin maastossa, jossa minä roikuin hevosen harjassa rystyset valkosina sen laukatessa täysillä pitkin metsiä. Turvallisesti pehmeälle pepullenihan minä sieltä pöpelikköön lopulta "jalkauduin" ja Milton jatkoi matkaansa nelistäen omille teilleen.

En oikein vieläkään tiedä että mistä tuo hevosten joukkopaniikki sai alkunsa, mutta muistan että Sirko ja Milton löydettiin ja saatiin kiinni sieltä metsästä noin tunnin aktiivisen etsinnän jälkeen. Sirkolla taisi olla ohjatkin katki seikkailun jäljiltä. Seuraavalla tunnilla palasin takaisin turvalliseen Sanchoon, kun lähdimme taluttajien kanssa kulkemaan käynnissä edellisen tunnin maastoreitin, ettei kenellekään jäisi pelkotiloja.

Enpä olisi tuolloin aavistanut, että reilua vuotta myöhemmin, keväällä 1998 päätyisin juuri Miltonin hoitajaksi, mutta niin vaan pitkällisen vatvomisen seurauksena päätin vastata tallin seinältä löytämääni ilmoitukseen, jossa tämä poni etsi hoitajaa.

Ja se olikin sitten menoa, nimittäin sydämen menoa tuolle herkkäsieluiselle kimolle ruunalle, joka koko hevosen saalismoodiin viritetyllä olemuksellaan opetti minulle kaiken sen, mitä herkän hevosen kanssa työskennellessä tarvitsee.

Sari ja Milton karsinassa vuonna 1999

Vastapainoksi aloin vuonna 1999 hoitamaan myös pomminvarmaa luottoruuna Hannua, joka olisi antanut laittaa itsensä vaikka umpisolmuun ja rusetille ilman vastaväitteitä. Hannu oli niin järkähtämätön peruskallio kun varma ja vakaa suomenhevonen voi vaan olla ja sen seurassa rauhoittui kyllä omakin mieli.

Hannu

Samoihin aikoihin hoidin aika paljon myös kaverini hoitohevosta Savea, joka kärttyisän ulkokuorensa alla oli kyllä painonsa verran puhdasta kultaa.

Ei mikään helpoin pala kakusta

Jossain vaiheessa ehkä lähellä vuosituhannen vaihdetta ratsastelin edelleen poneilla ja tässä vaiheessa sekä Sussen että Tintin opissa. Pavekin kävi silloin tällöin pitämässä meille tuntia ja etenkin hänen huikeat estetuntinsa ja rakentamansa esteradat ovat jääneet minulle mieleen.

Tässä kohtaa en sitten valinnut haukata ihan helpointa palaa kakusta, kun pyysin ja sainkin vakkarikseni (eli ratsastettiin samoilla ratsuilla olikohan neljä peräkkäistä kertaa) Miltonin. Vai olikohan se peräti niin että minun ei tarvinnut sitä Tintiltä edes pyytää, hää kun oletti että mä otan Miltonin kun "ei sitä kukaan muukaan halua".

Etenkin estetunnit tämän hevosen kanssa nimittäin olivat erittäin mielenkiintoisia, Milton kun ei mennyt esteen yli mitenkään päin jos ratsastajalla ei ollut jokaisen varpaan kynsi tismalleen oikeassa asennossa.

Kylläpä sieltä sitten ratsastaja, eli allekirjoittanut, tulikin esteen yli (tai ennemminkin päälle) kauniissa kaaressa ilman hevosta, mutta olihan se sitten sitäkin upeampi tunne kun vihdoin onnistuttiin menemään useamman esteen rata ilman kieltoja ja "virhepisteittä".

Muistan myös kun seurasin Nooran pitämää tuntia maneesin katsomossa. Kyseessä oli toki estetunti jossa myös Milton oli osallisena. Muistan kun Noora käsiään heilutellen hätisti Miltonia esteen yli ja kun se lopulta hyppäsi, niin Noora hihkui innoissaan että "työvoitto, työvoitto!".

Ei-kisaajan hermorakenne

Opettipa Milton minulle myös sen, että jos mennään yläkentälle taluttamaan energistä jalkatoipilasta, niin se kentän portti kannattaa laittaa heti perässään säppiin. Saipa nimittäin tämä eräs nimeltämainitsematon "jalkatoipilas" sellaisen hepulin että mulla ei ollut siinä mitään jakoa (siltä se ainakin tuntui, todennäköisesti se on ollut vaan ennalta-arvaamaton perusrykäisy, johon minä en ehtinyt mukaan) ja eipä näkynyt kuin pölypilvi ja perävalot kun Milton kaasutti laukalla portista ulos ja suoraan parkkipaikkaa kohti. Minä jäin voimattomana huutamaan pölypilveen.

Hannu menossa traileriin 15.9.1999. Kuva (c) Noora Karhu  

No eipä se sen pidemmälle pötkinyt kuin avonaiseen ja tyhjään alatarhaan, jonka havahduttamana maneesissa tuntia pitämässä ollut Pavekin tuli maneesin ovelle ihmettelemään että "ei tolla hevosella kyllä kovin kipeä voi se jalka olla". Ja minä häpesin silmät päästäni niin, että vietyäni Miltonin karsinaan pääsi minulta itku.

Syksyllä 1999, 14. syntymäpäivänäni lähti Hannu Poni-Haasta Chrissen luokse. Minua itketti taas. Vaikken ollutkaan ehtinyt hoitaa Hannua kuin muutaman kuukauden, oli se ehtinyt muodostua minulle tärkeäksi. Jälkikäteen törmäsin tallin Lucia-juhlassa Chrisseen ja sain kuulla että Hannu oli ollut vuoteen 2000 asti Chrissen luona Korpilahdella ja lähtenyt sitten vihreämmille niityille.

Hoitohevoseni Miltonin lisäksi suosikkeihini kuuluivat hieman kipakoiksikin tiedetyt ponit Osku -new forest ja Misty-welshi. Vuokrasin kuitenkin eräänä kesänä viikoksi rauhallista ja kilttiä Vallua, joka antoi kyllä anteeksi kaikki ratsastajansa virheet ja estetunnilla hyppäsi kaikkien esteiden yli, ratsastajastaan huolimatta.

Kipakaksi tiedetty Misty

Niin ikään ärhäkkänä tunnettu Osku, korvat hörössä tälläkertaa

Myös ihanat jättiläiset Ulla ja Eetu olivat suuria suosikkejani ja harjailinpa minä aina tallilla ollessani kipeää jalkaansa potenutta Donnaakin.

Mikään kisaaja en koskaan ole ollut, sillä hermorakenteeni ei ole tarpeeksi hyvä siihen touhuun. Toisinsanoen en ole läheskään tarpeeksi kylmäpäinen kisaamaan, joten ratsastuskouluaikaiset kisakokemukseni rajoittuvatkin pariin merkkisuoritukseen ja kaksiin helppo C-tason koulukisoihin, joista ei tullut mainittavaa menestystä. Niin ja toki kannustin sitten sitäkin ahkerammin ponihakalaisia ratsastuskoulujen välisissä mestaruuskisoissa Tuomarinkylässä.

C-tason ratsastusmerkin estekoe meni aivan penkin alle, koska olin niin hermostunut ettei mistään tullut mitään. Ratsuni Milton oli ratsastajansa hermostuneisuudesta johtuen vähintään yhtä hermona, enkä muista että päästiinkö lopulta yhdenkään esteen yli kunnialla ennenkuin Viinikan Jutta vihelsi meidät pois radalta.

Shetland Power!

Nykyään olen aikuinen ja aivan höyrähtänyt shetlanninponeihin. Suurimpana sitten joskus (sitten joskus kun olen eläkkeellä, sitten joskus kun olen miljonääri jne.) -haaveenani onkin hankkia itselleni sellainen reilu metrin korkuinen "pikku pirulainen".

Pientä ensimakua shettisten olemuksesta minulle antoi käsittääkseni edelleen P-H:ssa vaikuttava Kerppu-ruuna.

Kerppu asui tuolloin "pikku yksiössään" portaiden alla ja hoitaja oli ottanut sen harjattavaksi viereiseen karsinaan, sen oikean asukkaan ollessa tunnilla. Jotain tulin sitten siihen raollaan olevan karsinan oven suuhun notkumaan ja Kerpun hoitajalle selittämään, kun Kerppu huomasi tilaisuutensa tulleen.

Ei siinä ehtinyt kissaa sanoa kun tuo harmaa salama livahti kainaloni alitse vapauteen. Minä sain napattua tätä vihulaista harjasta kiinni ja taaksepäin nojaten ja voimasanoja käyttäen yritin saada sen hidastamaan vauhtiaan.

No ei mennyt ihan niinkuin Strömsössä. Minä olin upottanut sormeni tiukasti ponin harjaan ja juoksin sen perässä (ponin määräämää tahtia tietenkin) pitkin tallin käytävää. Sain konkreettisesti kokea mitä sanonta "poni vie ihmistä kuin litran mittaa" tarkoittaa. Poni määräsi tahdin ja minä kipitin perässä voimatta tehdä muutakaan. Yksäritallin ovella minun matkani sitten tyssäsi kun kompastuin kynnykseen ja kaaduin, otteeni samalla Kerpusta menettäen.

Ponin matka sensijaan ei tyssännyt, vaan se sinkosi yksäritallin päätyovesta ulkoilmaan ja suoraan tähän kuuluisaan tyhjillään olevaan alatarhaan sen avoimesta portista. Sieltä se sitten käytiin vähin äänin noukkimassa ja vihelleltiin viattoman näkösinä mennessämme. Kerppukin olisi taatusti vihellellyt viattomasti, jos olisi vaan osannut.

Hei sitten, Milton!

Miltonilla oli taas ollut jalka tovin kipeä ja olipa se maneesissa onnistunut ylimääräistä energiaansa törttöillessään kiskaisemaan minut kumoon sitä taluttaessani. Sain kyllä kuulla siitä kunniani (Tintti nimittäin ripitti minut tästä pitkän kaavan kautta), hidas reagoimaan kun mitä ilmeisimmin olen.

En tiedä oliko sillä sairastelulla ja energian patoamisella jotain tekemistä asian kanssa, mutta ensimmäistä kertaa yhteisten vuosiemme aikana Milton karkasi minulta tähän samaan syssyyn myös karsinasta ja siitäkin sain Tintiltä samantien napakan ja asianmukaisen palautteen.

 Ja Milton jatkoi sairasteluaan.

Olin eräänä vuoden 2002 päivänä istumassa parin kaverini kanssa kahvilassa tappamassa aikaa, kun sain puhelun. Puhelimen toisessa päässä kuului Miltonin toisen hoitajan itkuinen ääni. Milton oli juuri lastattu autoon ja auto oli kaartanut pois tallin pihasta. Taas pääsi itku. Ikävä iski välittömästi. 

En muista minkä sattuman kautta löysimme ystäväni ja niinikään Miltonin entisen hoitajan kautta netistä ponin uuden asuinpaikan kotisivut. Rohkeana flikkana ystäväni soitti tuohon oululaiseen ratsastuskouluun ja sai tietää että sinnehän se meidän Milppa oli myyty tuntiratsun uraa jatkamaan.

Miltonin lähdön jälkeen en enää jatkanut Poni-Haassa käyntiä vaan pidin hetken hevostaukoa, kunnes löysin tieni yksityishevosten pariin.

Hevosen perässä toiselle puolen Suomea

Olin itse sähköpostitse yhteyksissä Miltonin uusiin hoitajiin ja kuulumisia vaihdettiin ahkerasti. Koska minulla sattui olemaan muitakin kavereita tuolla suunnalla, päätin lähteä moikkaamaan heitä ja samalla myös Miltonia.

Niin alkoi pitkä junamatka Helsingistä kohti Oulua. Olin varannut ratsastustunninkin ja esittänyt toiveen saada mennä Miltonilla ja siellä sitä sitten köröteltiin tuon saman uljaan ratsun selässä muiden perässä, ihan niin kuin ennenvanhaan Poni-Haassakin. Kävin katsomassa Miltonia oululaisessa ratsastuskoulussa kaksi kertaa.

Miltonilla oli uudessa kodissaan myös hienot omenanmakuiset kuolaimet, mutta ne menivät nopeasti käytössä niin huonoksi, ettei niitä voinut enää käyttää.

Meidän tuntemastamme, ratsastajan mielummin yksinään esteen yli lähettävästä ja itse sen oikealta tai vasemmalta kiertävästä, kuin sen yli hyppäävästä Miltonista kuoriutui uudessa kodissaan myös oikea estetykki! Sillä kisattiin aktiivisesti aluetasolla ja ilmeisesti nimi velvoittaa, sillä parhaimmillaan sen sijoitus ratastajansa kanssa taisi olla aluekisojen 3. Ei pöllömpää.

Milton Oulussa vuonna 2002. (c) Äimäraution ratsastuskeskus   

Kun jalka ei kestä tuntikäyttöä, niin se ei kestä

Pari vuotta Milton toimi tuntiratsuna Oulussa, tutustuttaen monia ja taas monia ratsastajia ratsastuksen saloihin. Sitten alkoi ontuminen. Todettiin, että Miltonin olisi parempi kevyemmässä yksityiskäytössä ja niin se matkusti Yli-Kiiminkiin Oulun kupeeseen uuden omistajansa kotipihan tallia asuttamaan.

Minä tiesin vain, että Milton on myyty, eikä ollut hajuakaan että minne. Enpä keksinyt muutakaan kuin huudella hevosen perään Hevostalli.netin Etsintäkuulutuksia-palstalla ja suureksi yllätyksekseni sainkin vastauksen Miltonin uudelta omistajalta.

Uusi omistaja kertoi, että hän ei käy yleensä Etsintäkuulutuksia-palstalla ollenkaan, mutta oli päätynyt sinne vahinkoklikkauksen kautta ja huomannut etusivulla uuden hevosensa nimen.

Miltonin uusi omistaja on erittäin ihana ja lämminsydäminen ihminen, joka toivotti minut lämpimästi tervetulleeksi Miltonia katsomaan. Minuahan ei tarvinnut kahta kertaa kehottaa, kun jo istuin junassa.

Yli-Kiimingissä kävin Miltonia moikkaamassa pari kertaa ja sain siellä ratsastella Miltonilla mielin määrin. Pihalla nököttävästä punaisesta postilaatikosta oli muodostunut Miltonille kynnyskysymys maastoon lähdettäessä ja sainpa itsekin sen kanssa siinä postilaatikolla tovin tapella, ennenkuin voitin väittelyn ja pääsimme luikahtamaan ohi postilaatikosta.

Sari ja Milton Yli-Kiimingissä kesällä 2005

Milton asusti omistajansa kotipihassa pienessä tallissa yksin, välillä seuranaan omistajansa kaverin Eetu-ruuna. Laumasieluiselle ja läheisriippuvaiselle hevoselle yksinolo ehkä oli liian suuri pala purtavaksi ja pian Miltonin omistaja sanoikin, että hän joutuu myymään Miltonin.

Omistaja kun oli toivonut ratsustaan rauhallista maastoiluseuraa, jota Milton ei välttämättä pystynyt arkana ja ehkä hieman säikkynäkin, laumansa tukea kaipaavana hevosena tarjoamaan. Siispä jatkui Miltonin taival Rovaniemelle, erään tytön esteratsuksi.

Esteratsuna Rovaniemellä, eläkeläisenä Oulussa

Esteratsuna Milton toimi hyvin. He valmentautuivat omistajansa kanssa säännöllisesti, harjoittelivat lastaamista ja muuta kilpailuihin liittyvää oheistoimintaa. Miltonin jalat eivät oireilleet ja se kesti hyvin tämän käytön.

Epäonni ei vaan ottanut jättääkseen tätä hevosta rauhaan, sillä eräänä talvena se liukastui maastossa satuttaen jalkansa. Eläinlääkärin tuomio oli tyly. Hiusmurtuma, ei tule kestämään estekäyttöä enää.

Haikein mielin joutui omistaja siis luopumaan Miltonista ja se päätyi takaisin Ouluun. Se ostettiin harrasteratsuksi loppuelämän kotiin ja siellä se saikin viettää viimeiset vuotensa, kunnes se huhtikuussa 2012 lähti vihreämmille niityille jalkaongelmien äidyttyä liian pahoiksi.

Milton sai elää 21 vuotta ja se on aika pitkä aika se. Elämänsä varrella se sai ilahduttaa olemassaolollaan monia ja taas monia kaltaisiani ihmisiä. Milton ei ehkä ollut se kaikista helpoin poni, mutta aina sillä oli hyvät aikeet. Ei se koskaan mitään ilkeyttään tehnyt, minkäs sille hevonen mahtaa jos on vähän arkajalka.

Minulle Miltonilla on ollut suuri merkitys, jota en voi kyllin sanoin kuvailla. Se oli herkkä luonne, mutta ehkä se oli loppujenlopuksi myös se piirre, mistä tuossa hevosessa eniten pidin. Se oli nimittäin myös ihan äärimmäisen palkitseva.

Poni-Haka aina mielessäin

Tähän kirjoitukseen sain kipinän, kun tapasin nykyisissä heppakuvioissani sattumalta erään toisen vanhan ponihakalaisen. Vaihdoimme siinä kuulumiset ja samalla aloin muistella Poni-Hakaa sellaisena kuin minä sen muistan.

Olen seurannut aktiivisesti Poni-Haan nykymenoa netin välityksellä ja minun sieltä "lähtöni" jälkeen on sinne noussut niin uusi maneesi kuin koko tallikin laitettu uusiksi päästä häntään.

Minä olen Poni-Haan jälkeen hoitanut ja vuokrannut yksityisiä hevosia ja ehtinyt tässä välissä menettää sydämeni niille shetlanninponeillekin. Olen ratsastamisen lisäksi päässyt myös tutustumaan valjakkoajon saloihin ja liikuttanut hevosia jonkin verran myös ajaen.

Tasoltani olen edelleenkin se sama helppo Ö, mutta se ei tarkoita sitä ettenkö haluaisi ja pyrkisi kokoajan kehittymään niin ratsastajana kuin hevosen käsittelijänäkin, ihan vaan puskaratsastelumielessä. Omassa hermorakenteessani kun ei näinä vuosina ole tuon kisaamisen suhteen tapahtunut mitään muutosta, ainakaan parempaan.

Tämänhetkinen vuokrahevoseni on herkkäsieluinen tamma, jonka kanssa Miltonilta saamani opit ovat ahkerassa käytössä. Ratsastuskouluhistoriani on iskostanut päähäni myös tietyt turvallisuuteen liittyvät perussäännöt: ilman kypärää ei ole asiaa hevosen selkään, eikä sandaalit jalassa tai paljain jaloin ole tulemista hevosten lähelle. Minulle nämä asiat ovat itsestäänselviä koska ne ovat ratsastuskouluaikanani iskostuneet minulle niin syvälle selkärankaan, ja hyvä niin. En siis häpeä tippaakaan, kun hieman ylpeyttä äänessäni totean olevani Poni-Haan kasvatti.

Suuri pala nousi kurkkuun kun luin että Poni-Haan Pollen potku -kahvila oli lopettanut toimintansa, ja sitäkin suurempaa riemua tunsin, kun äsken luin että kahvila on back in business ja sen klassikkoannokset ranskalaiset ja kuoret ovat tehneet paluun ruokalistalle, entistä ehompina.

Hevoset, ponit ja hoitajatkin ovat varmaankin (Zompparia, Kerppua ja Prinssiä lukuunottamatta) aika täysin vaihtuneet sitten minun Poni-Haka-aikojen ja taidan Kultsinkin muistaa parhaiten niiltä ajoilta kun se oli maitovarsana emänsä Speedyn alla. Silti ajattelin, josko sittenkin uskaltaisin tulla joku päivä käymään ja katsomaan livenä uutta hienoa talliakin.

Taidanpa joku arki-ilta tulla käymään, mennä kahvilaan ja tilata ranskalaiset kaikilla mausteilla, vanhojen hyvien aikojen kunniaksi. Se jos mikä on tarpeeksi hyvä syy lipsua laihdutuskuurista.

Vanhaa sanontaa mukaillen: "Sinä voit lähteä Poni-Haasta, mutta Poni-Haka ei koskaan lähde sinusta."

Terveisin: "Miltonin Sari"