Esittelyssä ponikerhot ja ohjaajat

Seuran järjestämät ponikerhot ovat olleet supersuosittuja. Tällä hetkellä niitä toimii kaksi ja ohjaajia kerhoissa on yhteensä viisi.
Kerhot ovat seuran jäsenille tarkoitettuja ja ilmaisia, toiminta perustuu vapaaehtoisuuteen. Kerhon ohjaajat ovat yli 14 vuotiaita Nuori Suomi kerhonohjaaja koulutuksen käyneitä nuoria. Kerhojen toimintaa koordinoivat seuran nuorisovastaavat Niina Rodionoff ja Satu Hanhela.

Erilaisia kerhoja järjestetään kausittain kysynnän mukaan. Kerhoissa harjoitellaan hevosmiestaitoja, tavoitteena voi olla esimerkiksi perushoitomerkki tai pienemmille minimerkki. 

Kerhojen ohjaajat 

Parhaiten kerhoista saa ajankohtaista tietoa seuran sivuilta. Tällä hetkellä käynnissä olevat kerhot ovat täynnä ja varasijoillakin on lapsia. Syksyllä alkavat kerhot alkavat uusilla kokoonpanoilla, niistä infoa lähempänä syksyä.


Kolme kerhojen ohjaajista esittäytyvät tässä:

Melike

Olen 15-vuotias Melike. Pidän Sinin ja Pinjan kanssa ponikerhoa yli 11-vuotiaille lapsille, jotka tähtäävät suorittamaan perushoitomerkkiä kerhon aikana. Kerhojen pitämisen aloitin 2011 syksyllä Pinjan kanssa. 
Hoidan Broidia, Beetaa ja Maijaa. Aloitin talutustunneilla 11-vuotta sitten, alkeiskurssin kävin 7 vuotta sitten.
Minusta on ollut kivaa että poni-haassa on ollut ennenkin mahdollisuus osallistua kerhoihin ja halusin jatkaa niiden pitämistä, jotta kerhot jatkuisivat. Olen itsekin ollut nuorempana kerhossa jossa olen oppinut paljon.
Kivointa kerhon pitämisessä on se, että näkee kun kerholaiset oppivat jotain uutta ja pärjäävät ponien kanssa kertakerralta paremmin. Haastavinta on se, jos asia on hankala selittää lapsille tai he eivät ymmärrä sekä keksiä tekemistä jokaiselle kerhopäivälle.

Inka

Olen 15-vuotias Inka. Pidän Nonan kanssa torstaisin ponikerhoa pienemmille, eli 7-9 vuotialle. Olen itse ratsastanut Poni-Haassa 8-vuotta.
Kerhon pitämisen aloitin viime syksynä. Päädyin pitämään kerhoa, koska itse kävin pienenä kerhossa, ja pidin siitä todella paljon. Ajattelin, että ohjaajana toimiminen olisi hienoa ja olisi mukavaa opettaa pienempiä, ja lopulta antaa heille myös mahdollisuus toimia myöhemmin hoitajana.
Kivointa kerhon pitämisessä on mielestäni se, kun nuoret tykkäävät tulla kerhoon, ja kun saa nähdä nuorten oppivan uusia asioita ja nauttivan ohjelmasta, mitä olemme keksineet! Vaikeinta taas ponikerhon pitämisessä on taas, kun täytyy jokaiselle kerralle keksiä tekemistä tunnin ajaksi. Välillä ei tule ideoita mieleen, joten kysymme Nonan kanssa kerholaisilta itseltään mitä he haluisivat tehdä. Valitettavasti kaikkia ehdotuksia ei voi toteuttaa.

Melike, Nona ja Inka

Nona

Moikka! 
Olen Nona, 15-vuotta täyttävä Ponikerho-ohjaaja.
Pidän Inkan kanssa torstaisin pienempien kerhoa, jonka aloitimme viime syksynä. Olen jo kauan halunnut pitää ponikerhoa, ja kun vihdoin etsittiin uusia ohjaajia, päätettiin Inkan kanssa kysyä, jos saataisiin oma kerho.
Kivointa kerhon pitämisessä on pienempien kanssa oleminen, leikit ja kaikki muu kiva yhdessäoleminen! Haastavinta on ollut ehkä ideoiden ja aiheiden keksiminen kerhoon ja välillä ollaankin keksitty lennosta kerhon viikottainen aihe.
Kerhon pitäminen on ollut todella mukavaa ja kehittävää. Haluaisin jatkaa kerhon pitämistä mahdollisimman kauan.
Minulla on myös heppablogi, johon pääsee tästä: www.nonsku.blogspot.fi



Ps. Oletko vähintään 14-vuotias ja kiinnostunut kerhon pitämisestä? Ota yhteys Niinaan tai Satuun tallilla!

Historian havinaa: entinen Poni-Hakalainen muistelee

Oheinen teksti perustuu ainoastaan allekirjoittaneen muistoihin hänen Poni-Haan vuosiltaan. Mikäli asia- tai muita virheitä on, niin ne johtuvat vain ja ainoastaan kirjoittajan hatarasta muistista. Kiitos ja anteeksi siis jo etukäteen.

Kaiken alku ja juuri

Pitkällisen vanhemmilta kinunamisen jälkeen sain vihdoin eräällä kesäisellä automatkalla kuulla, että minulle ja kaverilleni oli varattu paikat syksyllä alkavalle ratsasuksen alkeiskurssille! Uutinen jota parempaa 10-vuotias ja pahasti heppahöpertynyt tyttö ei olisi uskaltanut toivoakaan kuulevansa. Poni-Haka valikoitui paikaksi kaverini ehdotuksesta, he kun olivat aikoinaan asuneet melko lähellä tallia ja käyneet joskus tarhan reunalla katsomassakin ulkoilevia hevosia.

Sari ja Sancho kaarrossa tunnin jälkeen vuonna 1997

Muistelen, että vanhempani olivat aikaisemmin perustelleet ratsastusharrastukseni eväämistä sillä että se on vaarallista, vedoten Cristopher "Teräsmies" Reeven halvaantumiseen ratsastusonnettomuudessa. En tiedä että mikä sitten lopulta muutti heidän mielensä, mutta olen ikuisesti kiitollinen siitä että sain mahdollisuuden elinikäiseen harrastukseen.

Mahanpohjassa lenteli parvi perhosia, kun ensimmäisen ratsastustuntipäivän aamu koitti. Ratsastustuntimme ajankohta oli lauantaina aamupäivällä, joten koko aamun ehti olla täpinöissään kotona, kun ei tarvinnut kouluunkaan mennä. Olin "perinyt" pari vuotta vanhemmalta ja niinikään heppahullulta serkultani hienot mokkapaikkaiset ratsastushousut, kypärän ja kumiset ratsastussaappaat ja niissä pukineissa sitä kelpasikin sitten marssia tallin ovesta sisään.

Sain ensimmäiselle tunnille ratsukseni Nimpan, eli arabohaflingerruuna Ibis II:n, joka teki rauhallisuudellaan minuun suuren vaikutuksen. Alkeiskurssimme opettajana toimi rempseä Vornasen Leila, joka piti huolen siitä että me pienet aakoolaiset edistyimme ratsastajina hitaasti mutta varmasti.

Samoihin aikoihin kun meistä pienistä aakoolaisista tuli jatkokurssilaisia, siirtyi Leila äitiyslomalle ja Noora saapui uutena poniopena Poni-Hakaan ja alkoi pitämään myös meidän tuntimme. Minun ja kaverini yhteinen suosikkiponi oli pyöreä ja "sydänpepustaan" tunnettu haflingerruuna Sancho ja aina kinastelimmekin poniluukulla ennen tunnin alkua siitä, kumpi saa pyytää opelta Sanchoa tunnille.

Muistan myös sen että en päässyt jänisloikalla 110 senttisen Nökö-ponin selkään, kun ohjelmassa oli ratsastaminen ilman satulaa. Olen vielä nykyäänkin hieman kömpelö tuossa selkäännousemisosiossa ja aina kun pungerran nykyisen 157 cm korkean ratsuni selkään pallin päältä ja ähisen nostaessani jalkaa superpitkään jalustimeen, muistan kailottaa että enpä oo päässy sen "satakymmenensenttiikorkeen" Nökönkään selkään punttaamati!

Nökö, säkää kaiketi n. 110 cm

Unelmien hevonen, Milton

Milton tarhassa kesällä 1998 

Olisikohan ollut loppuvuodesta 1996 kun tallille saapui Itä-Suomesta uusi tuntiponi, ruuna Milton. Kaverini menetti heti sydämensä tälle herkälle arabiristeytykselle, mutta minä jatkoin Sanchon fanittamista. Ensimmäinen yhteinen kokemukseni Miltonin kanssa päätyi täyteen katastrofiin maastossa, jossa minä roikuin hevosen harjassa rystyset valkosina sen laukatessa täysillä pitkin metsiä. Turvallisesti pehmeälle pepullenihan minä sieltä pöpelikköön lopulta "jalkauduin" ja Milton jatkoi matkaansa nelistäen omille teilleen.

En oikein vieläkään tiedä että mistä tuo hevosten joukkopaniikki sai alkunsa, mutta muistan että Sirko ja Milton löydettiin ja saatiin kiinni sieltä metsästä noin tunnin aktiivisen etsinnän jälkeen. Sirkolla taisi olla ohjatkin katki seikkailun jäljiltä. Seuraavalla tunnilla palasin takaisin turvalliseen Sanchoon, kun lähdimme taluttajien kanssa kulkemaan käynnissä edellisen tunnin maastoreitin, ettei kenellekään jäisi pelkotiloja.

Enpä olisi tuolloin aavistanut, että reilua vuotta myöhemmin, keväällä 1998 päätyisin juuri Miltonin hoitajaksi, mutta niin vaan pitkällisen vatvomisen seurauksena päätin vastata tallin seinältä löytämääni ilmoitukseen, jossa tämä poni etsi hoitajaa.

Ja se olikin sitten menoa, nimittäin sydämen menoa tuolle herkkäsieluiselle kimolle ruunalle, joka koko hevosen saalismoodiin viritetyllä olemuksellaan opetti minulle kaiken sen, mitä herkän hevosen kanssa työskennellessä tarvitsee.

Sari ja Milton karsinassa vuonna 1999

Vastapainoksi aloin vuonna 1999 hoitamaan myös pomminvarmaa luottoruuna Hannua, joka olisi antanut laittaa itsensä vaikka umpisolmuun ja rusetille ilman vastaväitteitä. Hannu oli niin järkähtämätön peruskallio kun varma ja vakaa suomenhevonen voi vaan olla ja sen seurassa rauhoittui kyllä omakin mieli.

Hannu

Samoihin aikoihin hoidin aika paljon myös kaverini hoitohevosta Savea, joka kärttyisän ulkokuorensa alla oli kyllä painonsa verran puhdasta kultaa.

Ei mikään helpoin pala kakusta

Jossain vaiheessa ehkä lähellä vuosituhannen vaihdetta ratsastelin edelleen poneilla ja tässä vaiheessa sekä Sussen että Tintin opissa. Pavekin kävi silloin tällöin pitämässä meille tuntia ja etenkin hänen huikeat estetuntinsa ja rakentamansa esteradat ovat jääneet minulle mieleen.

Tässä kohtaa en sitten valinnut haukata ihan helpointa palaa kakusta, kun pyysin ja sainkin vakkarikseni (eli ratsastettiin samoilla ratsuilla olikohan neljä peräkkäistä kertaa) Miltonin. Vai olikohan se peräti niin että minun ei tarvinnut sitä Tintiltä edes pyytää, hää kun oletti että mä otan Miltonin kun "ei sitä kukaan muukaan halua".

Etenkin estetunnit tämän hevosen kanssa nimittäin olivat erittäin mielenkiintoisia, Milton kun ei mennyt esteen yli mitenkään päin jos ratsastajalla ei ollut jokaisen varpaan kynsi tismalleen oikeassa asennossa.

Kylläpä sieltä sitten ratsastaja, eli allekirjoittanut, tulikin esteen yli (tai ennemminkin päälle) kauniissa kaaressa ilman hevosta, mutta olihan se sitten sitäkin upeampi tunne kun vihdoin onnistuttiin menemään useamman esteen rata ilman kieltoja ja "virhepisteittä".

Muistan myös kun seurasin Nooran pitämää tuntia maneesin katsomossa. Kyseessä oli toki estetunti jossa myös Milton oli osallisena. Muistan kun Noora käsiään heilutellen hätisti Miltonia esteen yli ja kun se lopulta hyppäsi, niin Noora hihkui innoissaan että "työvoitto, työvoitto!".

Ei-kisaajan hermorakenne

Opettipa Milton minulle myös sen, että jos mennään yläkentälle taluttamaan energistä jalkatoipilasta, niin se kentän portti kannattaa laittaa heti perässään säppiin. Saipa nimittäin tämä eräs nimeltämainitsematon "jalkatoipilas" sellaisen hepulin että mulla ei ollut siinä mitään jakoa (siltä se ainakin tuntui, todennäköisesti se on ollut vaan ennalta-arvaamaton perusrykäisy, johon minä en ehtinyt mukaan) ja eipä näkynyt kuin pölypilvi ja perävalot kun Milton kaasutti laukalla portista ulos ja suoraan parkkipaikkaa kohti. Minä jäin voimattomana huutamaan pölypilveen.

Hannu menossa traileriin 15.9.1999. Kuva (c) Noora Karhu  

No eipä se sen pidemmälle pötkinyt kuin avonaiseen ja tyhjään alatarhaan, jonka havahduttamana maneesissa tuntia pitämässä ollut Pavekin tuli maneesin ovelle ihmettelemään että "ei tolla hevosella kyllä kovin kipeä voi se jalka olla". Ja minä häpesin silmät päästäni niin, että vietyäni Miltonin karsinaan pääsi minulta itku.

Syksyllä 1999, 14. syntymäpäivänäni lähti Hannu Poni-Haasta Chrissen luokse. Minua itketti taas. Vaikken ollutkaan ehtinyt hoitaa Hannua kuin muutaman kuukauden, oli se ehtinyt muodostua minulle tärkeäksi. Jälkikäteen törmäsin tallin Lucia-juhlassa Chrisseen ja sain kuulla että Hannu oli ollut vuoteen 2000 asti Chrissen luona Korpilahdella ja lähtenyt sitten vihreämmille niityille.

Hoitohevoseni Miltonin lisäksi suosikkeihini kuuluivat hieman kipakoiksikin tiedetyt ponit Osku -new forest ja Misty-welshi. Vuokrasin kuitenkin eräänä kesänä viikoksi rauhallista ja kilttiä Vallua, joka antoi kyllä anteeksi kaikki ratsastajansa virheet ja estetunnilla hyppäsi kaikkien esteiden yli, ratsastajastaan huolimatta.

Kipakaksi tiedetty Misty

Niin ikään ärhäkkänä tunnettu Osku, korvat hörössä tälläkertaa

Myös ihanat jättiläiset Ulla ja Eetu olivat suuria suosikkejani ja harjailinpa minä aina tallilla ollessani kipeää jalkaansa potenutta Donnaakin.

Mikään kisaaja en koskaan ole ollut, sillä hermorakenteeni ei ole tarpeeksi hyvä siihen touhuun. Toisinsanoen en ole läheskään tarpeeksi kylmäpäinen kisaamaan, joten ratsastuskouluaikaiset kisakokemukseni rajoittuvatkin pariin merkkisuoritukseen ja kaksiin helppo C-tason koulukisoihin, joista ei tullut mainittavaa menestystä. Niin ja toki kannustin sitten sitäkin ahkerammin ponihakalaisia ratsastuskoulujen välisissä mestaruuskisoissa Tuomarinkylässä.

C-tason ratsastusmerkin estekoe meni aivan penkin alle, koska olin niin hermostunut ettei mistään tullut mitään. Ratsuni Milton oli ratsastajansa hermostuneisuudesta johtuen vähintään yhtä hermona, enkä muista että päästiinkö lopulta yhdenkään esteen yli kunnialla ennenkuin Viinikan Jutta vihelsi meidät pois radalta.

Shetland Power!

Nykyään olen aikuinen ja aivan höyrähtänyt shetlanninponeihin. Suurimpana sitten joskus (sitten joskus kun olen eläkkeellä, sitten joskus kun olen miljonääri jne.) -haaveenani onkin hankkia itselleni sellainen reilu metrin korkuinen "pikku pirulainen".

Pientä ensimakua shettisten olemuksesta minulle antoi käsittääkseni edelleen P-H:ssa vaikuttava Kerppu-ruuna.

Kerppu asui tuolloin "pikku yksiössään" portaiden alla ja hoitaja oli ottanut sen harjattavaksi viereiseen karsinaan, sen oikean asukkaan ollessa tunnilla. Jotain tulin sitten siihen raollaan olevan karsinan oven suuhun notkumaan ja Kerpun hoitajalle selittämään, kun Kerppu huomasi tilaisuutensa tulleen.

Ei siinä ehtinyt kissaa sanoa kun tuo harmaa salama livahti kainaloni alitse vapauteen. Minä sain napattua tätä vihulaista harjasta kiinni ja taaksepäin nojaten ja voimasanoja käyttäen yritin saada sen hidastamaan vauhtiaan.

No ei mennyt ihan niinkuin Strömsössä. Minä olin upottanut sormeni tiukasti ponin harjaan ja juoksin sen perässä (ponin määräämää tahtia tietenkin) pitkin tallin käytävää. Sain konkreettisesti kokea mitä sanonta "poni vie ihmistä kuin litran mittaa" tarkoittaa. Poni määräsi tahdin ja minä kipitin perässä voimatta tehdä muutakaan. Yksäritallin ovella minun matkani sitten tyssäsi kun kompastuin kynnykseen ja kaaduin, otteeni samalla Kerpusta menettäen.

Ponin matka sensijaan ei tyssännyt, vaan se sinkosi yksäritallin päätyovesta ulkoilmaan ja suoraan tähän kuuluisaan tyhjillään olevaan alatarhaan sen avoimesta portista. Sieltä se sitten käytiin vähin äänin noukkimassa ja vihelleltiin viattoman näkösinä mennessämme. Kerppukin olisi taatusti vihellellyt viattomasti, jos olisi vaan osannut.

Hei sitten, Milton!

Miltonilla oli taas ollut jalka tovin kipeä ja olipa se maneesissa onnistunut ylimääräistä energiaansa törttöillessään kiskaisemaan minut kumoon sitä taluttaessani. Sain kyllä kuulla siitä kunniani (Tintti nimittäin ripitti minut tästä pitkän kaavan kautta), hidas reagoimaan kun mitä ilmeisimmin olen.

En tiedä oliko sillä sairastelulla ja energian patoamisella jotain tekemistä asian kanssa, mutta ensimmäistä kertaa yhteisten vuosiemme aikana Milton karkasi minulta tähän samaan syssyyn myös karsinasta ja siitäkin sain Tintiltä samantien napakan ja asianmukaisen palautteen.

 Ja Milton jatkoi sairasteluaan.

Olin eräänä vuoden 2002 päivänä istumassa parin kaverini kanssa kahvilassa tappamassa aikaa, kun sain puhelun. Puhelimen toisessa päässä kuului Miltonin toisen hoitajan itkuinen ääni. Milton oli juuri lastattu autoon ja auto oli kaartanut pois tallin pihasta. Taas pääsi itku. Ikävä iski välittömästi. 

En muista minkä sattuman kautta löysimme ystäväni ja niinikään Miltonin entisen hoitajan kautta netistä ponin uuden asuinpaikan kotisivut. Rohkeana flikkana ystäväni soitti tuohon oululaiseen ratsastuskouluun ja sai tietää että sinnehän se meidän Milppa oli myyty tuntiratsun uraa jatkamaan.

Miltonin lähdön jälkeen en enää jatkanut Poni-Haassa käyntiä vaan pidin hetken hevostaukoa, kunnes löysin tieni yksityishevosten pariin.

Hevosen perässä toiselle puolen Suomea

Olin itse sähköpostitse yhteyksissä Miltonin uusiin hoitajiin ja kuulumisia vaihdettiin ahkerasti. Koska minulla sattui olemaan muitakin kavereita tuolla suunnalla, päätin lähteä moikkaamaan heitä ja samalla myös Miltonia.

Niin alkoi pitkä junamatka Helsingistä kohti Oulua. Olin varannut ratsastustunninkin ja esittänyt toiveen saada mennä Miltonilla ja siellä sitä sitten köröteltiin tuon saman uljaan ratsun selässä muiden perässä, ihan niin kuin ennenvanhaan Poni-Haassakin. Kävin katsomassa Miltonia oululaisessa ratsastuskoulussa kaksi kertaa.

Miltonilla oli uudessa kodissaan myös hienot omenanmakuiset kuolaimet, mutta ne menivät nopeasti käytössä niin huonoksi, ettei niitä voinut enää käyttää.

Meidän tuntemastamme, ratsastajan mielummin yksinään esteen yli lähettävästä ja itse sen oikealta tai vasemmalta kiertävästä, kuin sen yli hyppäävästä Miltonista kuoriutui uudessa kodissaan myös oikea estetykki! Sillä kisattiin aktiivisesti aluetasolla ja ilmeisesti nimi velvoittaa, sillä parhaimmillaan sen sijoitus ratastajansa kanssa taisi olla aluekisojen 3. Ei pöllömpää.

Milton Oulussa vuonna 2002. (c) Äimäraution ratsastuskeskus   

Kun jalka ei kestä tuntikäyttöä, niin se ei kestä

Pari vuotta Milton toimi tuntiratsuna Oulussa, tutustuttaen monia ja taas monia ratsastajia ratsastuksen saloihin. Sitten alkoi ontuminen. Todettiin, että Miltonin olisi parempi kevyemmässä yksityiskäytössä ja niin se matkusti Yli-Kiiminkiin Oulun kupeeseen uuden omistajansa kotipihan tallia asuttamaan.

Minä tiesin vain, että Milton on myyty, eikä ollut hajuakaan että minne. Enpä keksinyt muutakaan kuin huudella hevosen perään Hevostalli.netin Etsintäkuulutuksia-palstalla ja suureksi yllätyksekseni sainkin vastauksen Miltonin uudelta omistajalta.

Uusi omistaja kertoi, että hän ei käy yleensä Etsintäkuulutuksia-palstalla ollenkaan, mutta oli päätynyt sinne vahinkoklikkauksen kautta ja huomannut etusivulla uuden hevosensa nimen.

Miltonin uusi omistaja on erittäin ihana ja lämminsydäminen ihminen, joka toivotti minut lämpimästi tervetulleeksi Miltonia katsomaan. Minuahan ei tarvinnut kahta kertaa kehottaa, kun jo istuin junassa.

Yli-Kiimingissä kävin Miltonia moikkaamassa pari kertaa ja sain siellä ratsastella Miltonilla mielin määrin. Pihalla nököttävästä punaisesta postilaatikosta oli muodostunut Miltonille kynnyskysymys maastoon lähdettäessä ja sainpa itsekin sen kanssa siinä postilaatikolla tovin tapella, ennenkuin voitin väittelyn ja pääsimme luikahtamaan ohi postilaatikosta.

Sari ja Milton Yli-Kiimingissä kesällä 2005

Milton asusti omistajansa kotipihassa pienessä tallissa yksin, välillä seuranaan omistajansa kaverin Eetu-ruuna. Laumasieluiselle ja läheisriippuvaiselle hevoselle yksinolo ehkä oli liian suuri pala purtavaksi ja pian Miltonin omistaja sanoikin, että hän joutuu myymään Miltonin.

Omistaja kun oli toivonut ratsustaan rauhallista maastoiluseuraa, jota Milton ei välttämättä pystynyt arkana ja ehkä hieman säikkynäkin, laumansa tukea kaipaavana hevosena tarjoamaan. Siispä jatkui Miltonin taival Rovaniemelle, erään tytön esteratsuksi.

Esteratsuna Rovaniemellä, eläkeläisenä Oulussa

Esteratsuna Milton toimi hyvin. He valmentautuivat omistajansa kanssa säännöllisesti, harjoittelivat lastaamista ja muuta kilpailuihin liittyvää oheistoimintaa. Miltonin jalat eivät oireilleet ja se kesti hyvin tämän käytön.

Epäonni ei vaan ottanut jättääkseen tätä hevosta rauhaan, sillä eräänä talvena se liukastui maastossa satuttaen jalkansa. Eläinlääkärin tuomio oli tyly. Hiusmurtuma, ei tule kestämään estekäyttöä enää.

Haikein mielin joutui omistaja siis luopumaan Miltonista ja se päätyi takaisin Ouluun. Se ostettiin harrasteratsuksi loppuelämän kotiin ja siellä se saikin viettää viimeiset vuotensa, kunnes se huhtikuussa 2012 lähti vihreämmille niityille jalkaongelmien äidyttyä liian pahoiksi.

Milton sai elää 21 vuotta ja se on aika pitkä aika se. Elämänsä varrella se sai ilahduttaa olemassaolollaan monia ja taas monia kaltaisiani ihmisiä. Milton ei ehkä ollut se kaikista helpoin poni, mutta aina sillä oli hyvät aikeet. Ei se koskaan mitään ilkeyttään tehnyt, minkäs sille hevonen mahtaa jos on vähän arkajalka.

Minulle Miltonilla on ollut suuri merkitys, jota en voi kyllin sanoin kuvailla. Se oli herkkä luonne, mutta ehkä se oli loppujenlopuksi myös se piirre, mistä tuossa hevosessa eniten pidin. Se oli nimittäin myös ihan äärimmäisen palkitseva.

Poni-Haka aina mielessäin

Tähän kirjoitukseen sain kipinän, kun tapasin nykyisissä heppakuvioissani sattumalta erään toisen vanhan ponihakalaisen. Vaihdoimme siinä kuulumiset ja samalla aloin muistella Poni-Hakaa sellaisena kuin minä sen muistan.

Olen seurannut aktiivisesti Poni-Haan nykymenoa netin välityksellä ja minun sieltä "lähtöni" jälkeen on sinne noussut niin uusi maneesi kuin koko tallikin laitettu uusiksi päästä häntään.

Minä olen Poni-Haan jälkeen hoitanut ja vuokrannut yksityisiä hevosia ja ehtinyt tässä välissä menettää sydämeni niille shetlanninponeillekin. Olen ratsastamisen lisäksi päässyt myös tutustumaan valjakkoajon saloihin ja liikuttanut hevosia jonkin verran myös ajaen.

Tasoltani olen edelleenkin se sama helppo Ö, mutta se ei tarkoita sitä ettenkö haluaisi ja pyrkisi kokoajan kehittymään niin ratsastajana kuin hevosen käsittelijänäkin, ihan vaan puskaratsastelumielessä. Omassa hermorakenteessani kun ei näinä vuosina ole tuon kisaamisen suhteen tapahtunut mitään muutosta, ainakaan parempaan.

Tämänhetkinen vuokrahevoseni on herkkäsieluinen tamma, jonka kanssa Miltonilta saamani opit ovat ahkerassa käytössä. Ratsastuskouluhistoriani on iskostanut päähäni myös tietyt turvallisuuteen liittyvät perussäännöt: ilman kypärää ei ole asiaa hevosen selkään, eikä sandaalit jalassa tai paljain jaloin ole tulemista hevosten lähelle. Minulle nämä asiat ovat itsestäänselviä koska ne ovat ratsastuskouluaikanani iskostuneet minulle niin syvälle selkärankaan, ja hyvä niin. En siis häpeä tippaakaan, kun hieman ylpeyttä äänessäni totean olevani Poni-Haan kasvatti.

Suuri pala nousi kurkkuun kun luin että Poni-Haan Pollen potku -kahvila oli lopettanut toimintansa, ja sitäkin suurempaa riemua tunsin, kun äsken luin että kahvila on back in business ja sen klassikkoannokset ranskalaiset ja kuoret ovat tehneet paluun ruokalistalle, entistä ehompina.

Hevoset, ponit ja hoitajatkin ovat varmaankin (Zompparia, Kerppua ja Prinssiä lukuunottamatta) aika täysin vaihtuneet sitten minun Poni-Haka-aikojen ja taidan Kultsinkin muistaa parhaiten niiltä ajoilta kun se oli maitovarsana emänsä Speedyn alla. Silti ajattelin, josko sittenkin uskaltaisin tulla joku päivä käymään ja katsomaan livenä uutta hienoa talliakin.

Taidanpa joku arki-ilta tulla käymään, mennä kahvilaan ja tilata ranskalaiset kaikilla mausteilla, vanhojen hyvien aikojen kunniaksi. Se jos mikä on tarpeeksi hyvä syy lipsua laihdutuskuurista.

Vanhaa sanontaa mukaillen: "Sinä voit lähteä Poni-Haasta, mutta Poni-Haka ei koskaan lähde sinusta."

Terveisin: "Miltonin Sari"

Koulukisat 10.3

Pahoittelen näin alkuun kun kisapostauksessa on kestänyt. Tässä kuitenkin lyhyesti 10.3 koulukisoista kuvia, tulokset näkyvät seuran sivuilta.
Kuvat ovat minun ottamiani, paitsi ne missä lukee Hanna Mäntynen.

Radan rakennusta utuisissa tunnelmissa, mittari taisi näyttää yli -20 astetta tuona aamuna

Nakkilista, joista kisaajat tarkistavat mitä tehtäviä heille on määrätty kisoihin. Kisat toimivat vapaaehtoisten voimin, joten on tärkeää että kisaajat kantavat kortensa kekoon.

Satulahuoneen söpö vahtikoira. Siis koira, jota piti vahtia ettei se pääse ulos :)

Helppo C.n voittaja Nenna Rissanen ja Kaapo

Pahoitteluni että kisapostaus jäi vähän tyngäksi kun tuloksiakaan ei ollut esittää. Ehkä kuitenkin parempi näin kuin ei mitään. Lisää kuvia kisoista täällä: Hanskin kuvat

Muistuttelen muuten siitä, että otamme mielellämme vastaan ulkopuolisten kirjoittajien tekstejä. Ehto on se, että teksti liittyy Poni-Hakaan jotenkin ja se sisältää ainakin yhden kuvan. Oikoluemme tekstit tarvittaessa. Tekstit ja kuvat voi lähettää osoitteeseen niina.rodionoff(a)gmail.com
Ehdotuksia, jos idea puuttuu:
-Tallipäivä /hoitopäivä
-Kurssipäiväkirja joltakin kurssilta (esim. ponien esteviikonloppu tai pilates)
-Kuvapostaus (esim. historian havinaa, jos olet käynyt Poni-Haassa jo pitempään)
-Kuvaus jostakin ratsastustunnista

Tekstejä odotellen,
Niina

Ne ovat täällä taas!

Nimittäin ranskalaiset.

Tässä Ponikahvilan historian ensimmäinen ranskalaisannos. Kyseessä on kokeiluerä ja maistiaiset, oikeat annokset ovat isompia. Tosin annettiin heti vinkki eri kokoisista annoksista. Näin alkuun tarjolla on vain yhden kokoinen annos. Hintaa sillä on 3€ ja lisukkeeksi saa ketsuppia, sinappia ja majoneesia.

Onnekas hoitajien raati hävitti nopeasti koeannoksen. Arvio oli ylitsevuotavan kehuva. Ihanan rapeita, sopivasti maustettuja (saa sekä suolalla että maustettuna) ja niin ihanan hyviä. Kannattaa kokeilla!

Esittelyssä Poni-Haan opettajat: Tintti

Tällä kertaa esittelyssä on sekä poni- että hevostunteja pitävä Tiina Honkakuru-Perkkiö, eli tutummin Tintti. 

1. Milloin aloitit ratsastuksen?

Aloitin ratsastuksen vuonna 1983 Poni-Haassa talutusratsastuksella. Ikää oli 5v.

2. Koulutus, ura?

Peruskoulun ja lukion jälkeen opiskelin Helsingin liiketalouden ammattikorkeakoulussa Sihteerityön ja kielten koulutusohjelmassa. Samaan aikaan työskentelin Alma Medialla MTV3:n Internet myyntiassistentin hommissa kolmisen vuotta. Aloin pitämään Poni-Haassa sunnuntaitunteja epäsäännöllisesti vuonna 1999 ja vuonna 2000 minut vakinaistettiin. Päätin hakea Ypäjälle ratsastuksenohjaajakoulutukseen, koska halusin saada koulutuksen alalle. Ratsastuksenohjaajaksi valmistuin vuonna 2004. Arcanum -hevoshierojaksi valmistuin vuonna 2005. Ratsastuksenopettajan ammattitutkintoon valmistavan koulutuksen suoritin 2006-2008. Koulutuomarioikeudet sain vuonna 2007, ryhmäratsastustuomarioikeudet 2011. 2011-2012 suoritin SRL:n I –tason valmentajakoulutuksen ja nyt suoritan SRL:n II tason lajivalmentajakoulutusta.

3. Kilpailu-ura?

Hankittuani ensimmäisen oman hevoseni Leksan kiinnostuin myös kilpailemisesta. Aloitin kilpailemaan seura- ja aluetasolla Helppo A- ja vaativa B-luokissa. Esteratsastuksessa olen kilpaillut vain seuratasolla lähinnä opetushevosilla ja omilla koulutus- ja virkistysmielessä. Nykyisen hevoseni Mellin kanssa olen kilpaillut alue- ja kansallisella tasolla kouluratsastuksessa hyvällä menestyksellä avoimella kansallisella Vaativa B-tasolla asti.

4. Oma(t) hevoset?

Omia hevosia minulla on ollut kaksi. Ensimmäisen oman hevoseni lipizzaruuna Leksan (Neapolitano IX-13) ostin vuonna 2001. Leksa oli ollut silloisen valmentajani Kimmo Sulkalan kilpahevosena useita vuosia ja kilpaillut aina Intermediate I-tasolla. Se kuitenkin osasi myös kaikki Grand Prix –liikkeet, joten oli oivallinen opetusmestari minulle. Sillä oli myös kultainen luonne, minkä ansiosta myös muiden hevosen omistamiseen liittyvien asioiden opettelu oli helppoa. Leksa pääsi puolieläkeläiseksi vuonna 2004, jolloin ostin nuoren hevosen uudeksi kilpahevosekseni.





Kiki ja Melli


Nykyinen hevoseni hannovertamma Melli (Dolce) tuli minulle 2004 Saksasta ollessaan 4; sitä oli ratsastettu parisen kuukautta, joten olen kouluttanut sen aika lailla alusta itse. Melli osoittautui varsin lahjakkaaksi ja fiksuksi. Sen kanssa pääsin nuorten hevosten sarjakilpailuihin ja se kvalifioitui sekä 5- että 6-vuotiaiden hevosten sarjakilpailujen finaaleihin 2005 (4.) ja 2006 (8.). Nuorena se on myös mennyt jotain seuraestekisoja, koska halusin kouluttaa sitä monipuolisesti. Hypätä siis osaa ja tykkää kovasti, vaikka kouluhevonen ”ammatiltaan” onkin.
Vuonna 2007 Melli voitti yhdessä valmentajani Kiki Nybergin kanssa 7 –vuotiaiden hevosten Racing -sarjakilpailun ollen samalla vuoden 2007 paras 7-vuotias kouluhevonen Suomessa; se voitti kaikki osakilpailut ja finaalin. Tuolloin se myös hyväksyttiin oldenburgin pääkantakirjaan kantakirjaustilaisuudessa Ypäjällä, se on lisäksi rekisteröity hannoverin pääkantakirjaan.

Sittemmin kilpailin sillä itse kaksi kautta Vaativa B-tasolla ja opettelimme uusia asioita. Kaudet 2010 - 2011 se kilpaili jälleen valmentajani kanssa minun ollessani sairaana ja äitiyslomalla; tuloksena useita voittoja ja sijoituksia Vaativa B-, A, Prix St. Georges –tasolla ja samalla se nousi Intermediate I –tasolle oikein lupaavasti. Kaudella 2012 se keräsi useita sijoituksia Kikin alla PSG ja Intermediate I –tasolta ja näyttää kehittyvän edelleen kohti vaikeampia luokkia.

Luonteeltaan Melli on mukava, mutta melko kovaluontoinen ja tarvitsee johdonmukaista käsittelyä jatkuvasti, jotta hyvä käytös säilyy. Ei turhia pelkää tai jännitä ja siksi sen kanssa matkustaminen ja kaikki toimiminen on todella miellyttävää ja helppoa. Sillä on mielestäni täydellinen kilpahevosen luonne muuten, mutta joskus se on vähän turhan mukavuudenhaluinen J

5. Lempi tuntiponi, miksi?

No sellaista on oikeastaan vaikea nimetä, koska kaikki ovat mukavia omalla tavallaan. Jos joku nyt pitää valita, niin tällä hetkellä tallissa olevista taitaa ykköspaikan viedä Pikku-Veli. Tämä siksi, että se on erittäin monipuolinen: se sopii niin kokeneemmille kuin kokemattomillekin aloittelijoille, hyppää mukavasti ja kiltisti, on järkevä maastossa ja kiltti hoitaa ja käsitellä. Hyvä tuntiponi on mielestäni hyväluonteinen, monipuolinen ja osaava ja ”Broidi” on kaikkia näitä.

6. Lempi tuntihevonen, miksi?

Tämän valinta on ihan yhtä vaikeaa kuin poninkin ja samasta syystä. Ehkä tässä pisimmän korren vie Peter Pan eli tuttavallisemmin Pete, koska se on järkevä, kiltti ja mukava, erittäin monipuolinen ja osaava. Sopii aloitteleville, mutta pystyy opettamaan kokeneellekin ratsastajalle paljon ja on teknisesti osaava.

7. Millainen on hyvä oppilas?

Hyvä oppilas on vastaanottavainen ja harrastaa ratsastusta omasta tahdostaan (=motivoitunut). Hänellä on hyvä keskittymiskyky ja hän on kiinnostunut opettelemaan asioita pitkäjänteisesti. Oppilaalla on kyky lukea hevosta ja mukautua siihen, hyvä rytmitaju ja kehonhallinta. Oppilas ymmärtää olevansa ratsukon osa ja tekee yhteistyötä hevosen kanssa, hän myös ymmärtää hevosta eläimenä eikä pidä sitä ”välineenä”. Hyvä oppilas sitoutuu harjoitteluun ja ratsastaa nöyrästi kaikenlaisilla hevosilla yrittäen oppia mahdollisimman paljon. Hän ymmärtää, että kaikenlaisilla hevosilla ratsastaminen tuo taitoa lisää, ei vie sitä pois. Rohkeus ja hyvät hevosmiestaidot ovat olennainen osa hyvän oppilaan persoonaa. Hyvän oppilaan tärkein ominaisuus on oikeanlainen asenne ja luottamus opettajaansa, sillä se on viime kädessä se, mikä mahdollistaa oppimisen. Sanonkin usein oppilaille, että ”jos ette ihan luota itsenne ettekä hevoseenne, niin luottakaa minuun, niin asiat järjestyvät” .

8. Opettajan urasi tähtihetki?

No näitä on monia, vaikea nimetä yhtä. Ehkä yksi parhaista hetkistä oli se, kun 2010 oppilaani voittivat Etelä-Suomen Ratsastuskoulujen välisissä mestaruuskilpailuissa joukkuekultaa ja lisäksi henkilökohtaisia mitaleja tuli useita. Tämä oli siksi niin hienoa, että niihin kisoihin kulminoitui vuosien suunnitelmallinen työ ja osoitti, että asioita pitkäjänteisesti tekemällä voi myös ratsastuskoulussa opettaminen olla ammatillisesti erittäin palkitsevaa ja laadukasta. Ja tietenkin kaikkien koulutusten suorittaminen kunnialla on aina pieni tähtihetki elämässä.

9. Mukavinta työssäsi?

Kaikkein mukavinta on se, kun oppilas on oivaltanut ja onnistunut tunnilla - tasosta tai taidosta riippumatta.

10. Hauskin kommelluksesi hevosten kanssa?

No kyllä se taitaa olla se kerta, kun enoni vanhalla ravurilla olin pellolla talvisella rekiajelulla ja tipuin vauhdikkaasta kyydistä mutkassa. Hevonen rekineen jatkoi matkaa ja minä kävelin kotiin pakkasessa. Kiukku muuttui nauruksi siinä matkan varrella, vaikka aluksi ei kyllä yhtään hymyilyttänyt. Ikää taisi olla 13 ja rapiat…

11. Hevosaiheinen mottosi?

Keskinkertainen pääsee ahkeruudellaan pidemmälle kuin lahjakas ilman sitä. Pätee niin hevosiin kuin ihmisiinkin.

Melli